”Kun­nia Juma­lal­le kor­keuk­sis­sa, maan pääl­lä rau­ha ihmis­ten kes­ken, joi­ta hän rakas­taa”, julis­ti­vat enke­lit jou­lue­van­ke­liu­mis­sa. Enke­lien ilmoi­tus tuli ensim­mäi­se­nä jou­lu­na­kin levot­to­man maa­il­man kes­kel­le. Sil­loin­kin oli vas­tak­kai­na­set­te­lua, sotia ja taisteluja.

Lop­pu­vuo­den kes­kel­le, sen pimeim­pään aikaan, koit­taa valo juh­lies­sam­me Her­ram­me ja Vapah­ta­jam-me Kris­tuk­sen syntymää. 

Kari Kuu­la on mie­les­tä­ni hie­nos­ti kir­joit­ta­nut sanoik­si sen, mik­si Juma­la syn­tyi ihmi­sek­si. Kuu­lan mukaan vain toi­sen ihmi­sen kans­sa voin pääs­tä todel­li­seen vuo­ro­vai­ku­tuk­seen. Elot­to­man esi­neen kans­sa vuo­ro­vai­ku­tus on yksi­puo­lis­ta. Lem­mik­kie­läi­men kans­sa jo vähän enem­män. Toi­sen ihmi­sen kans­sa voin jakaa kui­ten­kin mel­kein mitä vain. Jee­sus syn­tyi ihmi­sek­si, jot­ta voim­me pääs­tä vuo­ro­vai­ku­tuk­seen hänen kanssaan. 

Muis­tan, kun lap­se­na olin 70-luvun alus­sa iso­van­hem­mil­la­ni hoi­dos­sa. Van­hem­pa­ni oli­vat työs­sä, ja sain olla tutus­sa ja tur­val­li­ses­sa pai­kas­sa hoi­dos­sa. Vart­tues­sa­ni kou­lui­käi­sek­si suun­ta­sin usein vii­kon­lo­puk­si iso­van­hem­pie­ni luok­se. Nuo­ruu­den ja aikui­suu­den koit­taes­sa yhteys säi­lyi koko iso­van­hem­pie­ni elin­kaa­ren ajan.