Ei läm­pö lui­ta riko, sano­taan, mut­ta aika monel­la saat­taa kiris­tää jo pin­naa loput­to­mal­ta tun­tu­va hel­le­jak­so. Päi­väl­lä hikoi­lut­taa, kyl­lä, se kuu­luu kesään, mut­ta kun hikoi­lut­taa jo yöl­lä­kin, eikä uni tule. Sel­lai­nen voi hai­ta­ta jopa loma­lai­sen elä­mää. Ei kul­je töis­sä ole­val­la oikein aja­tus, jos läm­pö ei anna lepoa yölläkään.

Kir­joit­ta­mi­nen. Sii­nä mie­li­ku­vi­tus on vapaa len­tä­mään ja sil­mien eteen avau­tuu toi­nen tois­taan mie­len­kiin­toi­sem­pia tari­noi­ta. Olen pie­nes­tä pitäen tykän­nyt kir­joit­ta­mi­ses­ta, mut­ta vii­me vuo­si­na olen löy­tä­nyt tie­ni yhä useam­min pape­rin ja kynän ääreen. Vaik­ka luon­teel­ta­ni olen aika hil­jai­nen ja tyy­ni, kir­joit­taes­sa löy­dän ääne­ni eri taval­la, luon pää­ni sisäi­set tari­nat paperille. 

Monil­la on näi­nä päi­vi­nä ollut edes­sään läh­tö sin­ne jon­ne­kin loma­rin­ta­mal­le. Tai läh­tö on mah­dol­li­ses­ti nur­kan taka­na. Kuu­lem­ma innok­kaim­pia on pitä­nyt sitoa Poh­jan­maal­la työ­pöy­tään­sä tai ‑konee­seen­sa kiin­ni, jot­ta nämä eivät ryn­nis­täi­si lomal­le ennen aikojaan.