Kolum­ni: Koro­nae­ris­tyk­sis­sä Jolos­ky­läl­lä

Päivi Ahonen.Päivi Ahonen.

Monet vuo­det kehi­ty­syh­teis­työs­sä maa­il­mal­la ovat tuo­neet muka­naan haas­ta­via tilan­tei­ta, jois­ta on pitä­nyt sel­vi­tä niin, ettei riko sään­tö­jä ja elä­mä sujuu. Kir­joit­te­len koke­muk­sia – hie­man huu­mo­ril­la, osit­tain tosis­saan, jois­tain mais­ta, jois­sa olen asu­nut ja teh­nyt töi­tä kehi­ty­syh­teis­työ­vuo­sien aika­na. Samal­la poh­dis­ke­len, miten han­ka­lis­ta tilan­teis­ta on sel­vin­nyt kau­ka­na koti­maas­ta ja nyt tääl­lä koro­nae­ris­tyk­sis­sä Yli­kii­min­gis­sä, maa­seu­dun rau­has­sa.

Työ­aluei­ta minul­la on ollut niin Afri­kas­sa, Aasias­sa ja Bal­ka­nil­la. Han­ka­lat tilan­teet ovat tul­leet mie­leen, kun olen nyt asu­nut Jolos­ky­läl­lä vii­si viik­koa. Ruo­ka riit­tää, kun käy kau­pas­sa ker­ran vii­kos­sa ja kau­pas­sa yrit­tää sel­vi­tä niin, että tur­va­vä­li säi­lyy. TV:tä tulee kat­sot­tua lii­kaa, jos TV ei ole auki radio on. Elä­män suo­laa on kävel­lä raik­kaas­sa ilmas­sa maan­teil­lä tai met­sä­teil­lä riip­puen lumen syvyy­des­tä. Ja tie­ten­kin hiih­tä­mi­nen jär­ven jään ladul­la, kun sel­lai­nen on. Hiih­to on paras­ta ja sau­na hiih­don jäl­keen. Kyl­lä tääl­lä pär­jäil­lään. Mut­ta miten oli siel­lä maa­il­mal­la?

Viet­nam vuon­na 2000 oli vie­lä vah­vas­ti kom­mu­nis­min kah­leis­sa ja ihmi­set oli kou­lu­tet­tu pysy­mään eros­sa ulko­maa­lai­sis­ta, ettei­vät he tuo vää­riä vai­kut­tei­ta paha­mai­nei­ses­ta län­nes­tä. Kehi­tys­a­pu otet­tiin kui­ten­kin mie­lel­lään vas­taan. Olin pie­nes­sä Quang Trin pro­vins­sis­sa Kes­ki-Viet­na­mis­sa, maa­seu­dun kehit­tä­mis­hank­kees­sa. Asui­no­lo­suh­teet oli­vat hyvät, mut­ta sosi­aa­li­set olot aika masen­ta­vat. Kaik­kiin kylä­läi­siin piti pitää töi­den jäl­keen pidem­pää kuin koro­nae­täi­syyt­tä. En saa­nut olla siis mis­sään teke­mi­sis­sä työ­ka­ve­rei­den kans­sa, muu­ten viet­na­mi­lai­sel­ta hank­keen työn­te­ki­jäl­tä oli­si men­nyt mai­ne. Tul­kin kans­sa oli­sin mie­lel­lään ystä­vys­ty­nyt, mut­ta hän sanoi avoi­mes­ti, että näin vaan on. Kylä­läis­ten kans­sa taas ei ollut yhteis­tä kiel­tä.

Viet­na­min kiel­tä opis­ke­lin pari kuu­kaut­ta mut­ta, kun pää­dyin sii­hen, että olen maas­sa vain vuo­den eli sopi­mus­jak­son, tote­sin että ei onnis­tu työn ohel­la. Minua myös tark­kail­tiin puhe­li­mit­se. Lan­ka­pu­he­lin­kes­kus­te­lu­ja kuun­nel­tiin – sen vain vais­to­si.

Hank­kees­sa oli pro­jek­ti­au­to, mut­ta edel­tä­jä­ni oli luo­vut­ta­nut ajo-oikeu­den hank­keen pai­kal­li­sel­le vetä­jäl­le. Minun suo­ma­lai­nen esi­mie­he­ni sanoi, että ala vain ajaa. Niin tein, mut­ta onnis­tu­mi­nen vei aikan­sa. Pai­kal­li­nen joh­ta­ja sanoi, että vie­ras­maa­lai­sen on hyvin vai­kea ajaa Kes­ki-Viet­na­min teil­lä, kos­ka maan­teil­lä on pal­jon leh­miä ja kai­ken­lai­sia eläi­miä ja maas­sa on vasem­man­puo­lei­nen lii­ken­ne. Ker­roin heti, että olen aja­nut Suo­mes­sa lähin­nä Poh­jois-Suo­men teil­lä, mis­sä näkyy usein poro­ja teil­lä. Joh­ta­ja lähet­ti minut maan­tiel­le koea­jol­le. Tark­kai­li­joi­na autos­sa oli kol­me työ­ka­ve­ria. He antoi­vat palaut­teen joh­ta­jal­le. ”Kyl­lä, osaa ajaa.” Yllä­tys oli myös, että ihmi­set oli totu­tet­tu sii­hen, että autoi­li­jat töräyt­tä­vät tor­vea, kun lähes­ty­vät käve­li­jöi­tä. Niin­pä opin sit­ten anta­maan ääni­mer­kin ja totuin sii­hen niin, että töräy­tin tor­vea pari ker­taa vahin­gos­sa Yli­kii­min­gin tiel­lä.

Tal­vel­la Viet­na­mis­sa­kin oli kyl­mää ja asun­nos­sa­ni ei ollut kun­non läm­mi­tys­tä. Niin­pä pää­dyin vii­kon­lop­pu­na lait­ta­maan keit­tiön säh­kö­hel­lan uunin pääl­le. Istuin uunin edes­sä tuo­lil­la tal­vi­vaat­teet pääl­lä ja luin Kal­le Pää­ta­lon kir­jaa Kun­nan jau­hot. Ainut luke­ma­ni Pää­ta­lo, vaik­ka sukua­kin ollaan. Luet­tua­ni kir­jan kir­joi­tin Kepan sivuil­le kolum­nin Vähe­nee­kö köy­hyys – inhi­mil­li­ses­ti? Ver­tai­lin ihmis­ten sel­viä­mis­tä niu­kois­sa olois­sa Viet­na­mis­sa, Nepa­lis­sa ja Kun­nan jau­ho­jen ajan Tai­val­kos­kel­la. Kolum­ni (21.10.2002) on edel­leen luet­ta­vis­sa nykyi­sen Kepan eli Fin­gon sivuil­la.

Yksi hyvin eri­koi­nen tilan­ne syn­tyi Viet­na­mis­sa, kun Suo­men kehi­tys­hank­keen ete­ne­mi­ses­tä pidet­tiin kokous­ta Quang Trin maa­kun­nan hal­lin­non ylim­män joh­don läs­nä olles­sa, maa­kun­nan pää­kau­pun­gis­sa Dong Has­sa. Pai­kal­la oli­vat maa­kun­nan hal­lin­nol­li­nen joh­ta­ja ja Suo­men Hanoin edus­tus­ton suur­lä­het­ti­läs. Istuim­me ja kuun­te­lim­me kun kak­si tapaa­mi­sen arvok­kain­ta edus­ta­jaa kes­kus­te­li­vat. Perin­teen ja käy­tän­nön mukaan muut osal­lis­tu­jat, kuusi-seit­se­män hen­keä, eivät käy­tä puheen­vuo­ro­ja. Kes­kus­te­lu siir­tyi käsit­te­le­mään nais­ten ase­maa Viet­na­mis­sa ja Suo­mes­sa. Tar­ja Halo­nen oli juu­ri valit­tu Suo­men pre­si­den­tik­si, min­kä suur­lä­het­ti­läs mai­nit­si. Suo­men nais­ten äänioi­keus ensim­mäi­se­nä Euroo­pas­sa mai­nit­tiin myös. Vie­res­sä­ni istui Suo­men hank­keen joh­ta­ja, mies, ja hän kuis­ka­si kes­kus­te­lun olles­sa käyn­nis­sä ”Päi­vi, sano jotain”. Minä puis­te­lin kevyes­ti pää­tä­ni ja vai­ke­nin. Maas­sa maan taval­la.

Kun sit­ten tapaa­mi­sen jäl­keen läh­din koti­paik­kaan ja istuin autoon, jota täl­lä ker­taa ajoi auton­kul­jet­ta­ja, kyy­ne­leet alkoi­vat hil­jal­leen vie­riä sil­mis­tä­ni. Oikeas­taan jopa kah­den­kym­men vuo­den jäl­keen on vai­kea ottaa kan­taa, mikä oli­si ollut tilan­tees­sa vii­sain­ta. Oli­si­ko kui­ten­kin pitä­nyt rik­koa maan tapaa ja käy­tän­töä ja ottaa osaa kes­kus­te­luun nais­ten ase­mas­ta.

Päi­vi Aho­nen, osa-aika­jo­los­lai­nen, Yli­kii­min­ki, työs­ken­nel­lyt kehi­ty­syh­teis­työ­teh­tä­vis­sä eri mais­sa