Kolumnit

Ii on niit­tä­nyt mai­net­ta ja kun­ni­aa kes­tä­vän kehi­tyk­sen saral­la. Olem­me edel­lä­kä­vi­jöi­tä mones­sa. Vuo­sien myö­tä on panos­tet­tu mm. tuu­li­voi­maan, joka tuot­taa pääs­tö­tön­tä ener­gi­aa, lisä­tu­lo­ja maa­no­mis­ta­jil­le ja vero­tu­lo­ja kun­nal­le. Hyvä niin, tiet­tyyn rajaan saak­ka. Mut­ta olem­me­ko val­miit lisää­mään tuu­li­voi­maa myös 8 000 asuk­kaan juo­ma­ve­den kustannuksella?

”Her­ra Van­ha­nen pudis­ti epä­us­koi­se­na pää­tään. – Enpä oli­si usko­nut, että te olet­te nai­s­asioi­den aja­ja. Hän nojau­tui eteen­päin ja sanoi mel­kein kii­vaas­ti. – Suo­raan sanot­tu­na minus­ta tuol­lai­set aja­tuk­set ovat hai­tal­li­sia ja sel­lai­set, jot­ka nii­tä puhu­vat, eivät ymmär­rä yhteis­kun­taa, jos­sa elä­vät. Mik­si nais­ten pitäi­si opis­kel­la pitem­mäl­le? Sehän on aivan tur­haa, kos­ka nais­ten pyhim­pi­nä vel­vol­li­suuk­si­na on olla vai­mo­ja ja äite­jä, hoi­taa lap­set ja koti. Mie­hen teh­tä­vä on teh­dä töi­tä ja ansai­ta rahaa per­heel­leen. Her­ra Van­ha­nen piti tauon, nojau­tui sel­kä­no­jaan­sa vas­ten.- Minus­ta oli­si vaa­ral­lis­ta antaa nai­sel­le pää­tän­tä­val­taa asiois­taan. Eihän nai­nen voi olla peril­lä oikeuk­sis­taan niin hyvin, kuin hänen isän­sä tai avio­mie­hen­sä. Mies­ten vel­vol­li­suus on huo­leh­tia tyt­tä­ris­tään ja nai­sis­taan ja pitää hei­dän puo­li­aan”. Tämä on näy­te Ann-Chris­tin Antel­lin kir­jas­ta Puu­vil­la­teh­taan varjossa.

Eläm­me hyvin epä­var­mo­ja aiko­ja. Tus­kin kovin­kaan monen sydän on jää­nyt kyl­mäk­si, kun olem­me vii­me viik­koi­na seu­ran­neet some­ka­na­vien uutis­vir­taa. Kuvat sodan run­te­le­mas­ta Ukrai­nas­ta pysäyt­tä­vät. Jul­ma ja täy­sin oikeu­de­ton väki­val­ta viat­to­mia ihmi­siä koh­taan ei mah­du ihmis­ta­jun­taam­me. Venä­jän sota­toi­met Ukrai­naan on glo­baa­lis­ti tuomittu.

His­to­rial­li­set alue­vaa­lit on käy­ty ja luot­ta­mus­hen­ki­löt­kin on valit­tu hyvin­voin­tia­luei­den eri toi­mie­li­miin. Nyt kun uudet toi­mie­li­met aloit­ta­vat työn­sä ja suun­nit­te­le­vat tule­vaa, niin haluan nos­taa esil­le ikäih­mi­siä koh­dan­neen huo­len, joka on kyl­lä ollut tie­dos­sa aiemminkin. 

Ensi sun­nun­tain kirk­ko­py­hän aihee­na on rukous ja usko. Aika, jota eläm­me, saa­kin monet meis­tä kään­ty­mään juu­ri näi­den ja Juma­lan puo­leen, kun kaik­ki mitä tie­sim­me ja tun­sim­me, se mihin luo­tim­me, on sor­tu­nut ympä­ril­läm­me. Maa­il­ma muut­tui yhdes­sä yös­sä, eikä van­haan ole enää paluuta. 

Vuo­den alku on ollut tur­bu­lent­ti­nen. Eläm­me edel­leen koro­na-arkea, yri­täm­me pääs­tä nor­maa­liin arjen jär­jes­tyk­seen kiin­ni, kolaam­me ulko­na ennä­tyk­sel­lis­tä lumi­kuor­maa ja seu­raam­me hen­keä pidä­tel­len Euroo­pas­sa käyn­nis­sä ole­vaa sotaa. Tähän pääl­le kuor­ru­tus jokai­sen elä­män ilo­ja ja suruja.

”Tun­gos­ta kuin Tui­ran ase­mal­la” on van­ha oulu­lai­nen sanon­ta. Tui­ran sei­sa­ke ei ole ollut toviin käy­tös­sä, mut­ta junil­la kul­kee taas kas­va­va mää­rä mat­kai­li­joi­ta. Pää­sään­töi­ses­ti junal­la mat­kus­te­taan kau­as, mut­ta Oulun seu­dul­la voi­si olla poten­ti­aa­lia myös lähi­ju­na­lii­ken­tee­seen. Onpa käy­tös­tä pois­tet­tu­ja juna-ase­mia Ran­ta­poh­jan levikkialueellakin.