Toimittajalta

Olen kuul­lut kym­me­niä ker­to­ja, kun opet­ta­ja­na toi­mi­vien ystä­vie­ni kesä­lo­man pituut­ta ihme­tel­lään, kadeh­di­taan sekä jos­kus jopa hal­vek­su­taan. Aivan kuin he eivät oli­si juu­ri olleet kas­vat­ta­mas­sa 10 kuu­kaut­ta mei­dän mui­den jäl­ki­kas­vua tut­kin­non vaa­ti­vuu­teen näh­den huo­nol­la pal­kal­la. Opet­ta­jien työ ei lopu kel­lo 13, kun osa lap­sis­ta pää­see kou­lus­ta. Sen jäl­keen vas­ta­taan Wil­ma-vies­tei­hin, suun­ni­tel­laan seu­raa­vat tun­nit val­miik­si ja jos aikaa jää, opet­ta­ja voi jopa kere­tä ensim­mäis­tä ker­taa päi­vän aika­na vessaan. 

Hir­vi­kan­taa har­ven­ne­taan Suo­men man­te­reel­la sää­del­lys­ti joka vuo­si, jot­ta eläin­ten mää­rä ei kas­va hal­lit­se­mat­to­mas­ti. Merel­lä asiat tun­tu­vat ole­van toi­sin. Esi­mer­kik­si Perä­me­rel­lä hyl­keit­ten mää­rä on nous­sut jopa 25 000:een. Se on aivan liikaa.

Loma on ihan­teel­lis­ta aikaa vaih­taa suun­ni­tel­mia, teh­dä äkki­läh­tö­jä ja tart­tua johon­kin uuteen. Sil­loin jää toki jotain suun­ni­tel­tua teke­mät­tä, mut­ta tilalle…

Jos­tain ihmees­tä suo­ma­lai­set alkoi­vat 1800-luvun lopul­la ja eten­kin 1900-luvun ensim­mäi­si­nä vuo­si­kym­me­ni­nä löy­tää aika urhei­lu­har­ras­tuk­sil­le. Nii­tä var­ten ryh­dyt­tiin perus­ta­maan run­sain mitoin myös urhei­luseu­ro­ja. Innos­tuk­sen täy­tyi olla suur­ta, mut­ta var­mas­ti urhei­lua myös pahek­sut­tiin jou­ta­va­na ajan­käyt­tö­nä – nekin pon­nis­tuk­set oli­si­vat hyö­dyt­tä­neet enem­män työnteossa!