Toimittajalta

Mil­le­ni­aa­lit ovat syn­ty­nyt vuo­sien 1981–1996 väli­se­nä aika­na ja kuu­lun myös itse kysei­seen poruk­kaan niin syn­ty­mä­vuo­te­ni kuin musiik­ki­ma­ku­ni perus­teel­la. Mei­dän mil­le­ni­aa­lien vah­vuus on näke­myk­se­ni mukaan se, että me emme tur­hia säi­käh­dä ja me pyrim­me kat­so­maan eteenpäin.

Sii­tä tie­tää, että kevät on tul­lut ja kesä on ihan nur­kan taka­na, kun nas­ta­ren­kaat eivät enää rapi­se ja joil­la­kin kul­jet­ta­jil­la alkaa olla kaa­su­jal­ka var­sin painava. 

Suu­rin osa meis­tä sei­laa elä­mäs­sään ja har­ras­tuk­sis­saan jos­sain kes­kin­ker­tai­suu­den ja kes­ki­mää­räi­syy­den lie­peil­lä. Onko sii­nä jotain huo­noa. Ei ole, vaik­ka joku jos­sain yrit­tää takoa meis­tä kai­kis­ta superihmisiä.

Kul­jem­me koi­ram­me Her­ra Paa­von kans­sa aina saman rei­tin aamu­len­kil­lä. Vii­me vii­kol­la usea­na aamu­na huo­mio­ni kiin­nit­tyi sii­hen, kuin­ka tör­kyi­sil­tä tei­den varret…

Oli­pa syn­tyä vahin­ko täs­sä muu­ta­ma vuo­si sit­ten. Täl­lai­seen keväi­seen kui­vaan aikaan olim­me kerän­neet risu­ja ja muu­ta ros­kaa pel­lon lai­taan. Ja mikä­pä sit­ten oli­si­kaan muka­vam­paa aurin­koi­sen kevät­sun­nun­tain viet­toa kuin nuo­tioi­da ne pois.

Vii­me vii­kon­lop­pu­na put­sai­lin gril­lin tal­ven jäl­jil­tä ja virit­te­lim­me per­heen kans­sa kevään ensim­mäi­set gril­li­ruu­at tulil­le. Olen aina suh­tau­nut hie­man epäi­le­väs­ti jopa nii­hin, jot­ka vap­pu­na kai­ve­le­vat rän­tä­sa­tees­sa gril­le­jään esil­le, mut­ta näin vain 15 asteen sää sai minut­kin muut­ta­maan tapojani.