Nämä tutut Jaak­ko Jutei­nin kir­joit­ta­mat lau­lun sanat 1700-luvul­ta sopi­vat selon­te­koon hen­ki­löis­tä, jot­ka ovat toi­mi­neet koti­seu­tu­yh­dis­tyk­sis­sä niin innok­kaas­ti, että hei­tä kut­sut­tiin ”koti­seu­tuih­mi­sik­si”, ikään kuin he oli­si­vat olleet oma ihmis­la­jin­sa. Koti­seu­dun vaa­li­mis­ta on tosin myös moi­tit­tu nurk­ka­kun­tai­sek­si, mitä se joil­la­kin on ollut mut­ta ei kai­kil­la, tai yli­ro­mant­ti­sek­si has­sah­ta­vak­si men­nei­syy­den ihai­luk­si, vaik­ka sii­hen liit­tyy väis­ty­nei­den suku­pol­vien työn kun­nioi­tus­ta. Kas­va­tus­tie­tees­sä sitä syr­jit­tiin pit­kään, kos­ka sii­nä ope­roi­tiin tun­teen­omai­sil­la moni­se­lit­tei­sil­lä käsit­teil­lä. Sen mukaan oli asial­li­sem­paa puhua vain nimel­tä mai­ni­tuis­ta seu­duis­ta tai paikoista.

Ihan tuli mie­leen taka­vuo­sien tais­te­lu sääs­kien kans­sa pyyk­ki­na­rul­la. Vähän yri­tin aamul­la piha­kuk­kia kas­tel­la sort­si­sil­laan, niin ei. Ei onnis­tu­nu! Onnek­si tuli ukkos­myrs­kyn poi­ka­nen ja kas­te­li kukat. Puo­lil­ta­päi­vin jo aurin­ko helotti.