Moni meis­tä muis­taa lap­suu­des­taan ja nuo­ruu­des­taan eri­lai­sia rukouk­sia. Minul­la on jää­nyt eri­tyi­ses­ti mie­leen ilta­ru­kous, Levol­le las­ken, Luo­ja­ni, joka toi tur­val­li­suut­ta nuk­ku­maan aset­tues­sa. Ala-asteel­ta muis­tan yhteen ääneen lausut­ta­van ruo­ka­ru­kouk­sen ja Isä meidän-rukouksen. 

Ensi sun­nun­tai­na kirk­ko­vuo­den aihee­na on rukous ja usko. Ne liit­ty­vät vah­vas­ti toi­siin­sa: rukous on sydä­men puhet­ta ja huo­kaus­ta Juma­lan puo­leen ja uskoa sii­hen, että Juma­la kuu­lee ja voi aut­taa. Usko taas näkyy sii­nä, että ihmi­nen luot­taa Juma­laan ja halu­aa kään­tyä hänen puo­leen­sa. Täs­tä mai­ni­taan psal­mis­sa­kin: ”Sinun puo­lee­si, Her­ra, minä kään­nyn. Juma­la­ni, sinun apuusi minä luo­tan.” (Ps. 25:6) Rukouk­ses­sa voi ker­toa Juma­lal­le elä­män surut, ilot ja kii­tok­sen aiheet tai pyy­tää apua, kun elä­mäs­sä on vaikeuksia.