Pek­ka Vuo­non­vir­ta: Pet­sa­mo­lai­suu­den perin­net­tä syy­tä vaa­lia jäl­ki­pol­vil­le. “Tie­däm­me nyt, kei­tä me olem­me ja mis­tä tulemme”

Pek­ka Vuo­non­vir­ta on syn­ty­nyt ja kas­va­nut Mar­tin­nie­mes­sä, mut­ta suku­juu­rien­sa myö­tä hän on ollut koko aikui­si­kän­sä kiin­nos­tu­nut Pet­sa­mon his­to­rias­ta ja siel­lä elä­neis­tä ihmi­sis­tä, hei­dän koh­ta­lois­taan ja var­sin­kin oman sukun­sa vaiheista.

Vaa­liak­seen ja tal­len­taak­seen pet­sa­mo­lais­ten perin­net­tä ja tie­to­ja jäl­ki­pol­vil­le, hän on kir­joit­ta­nut kesäl­lä ilmes­ty­neen jul­kai­sun Vuo­si­sa­dan tari­nat ja kuvat pet­sa­mo­lai­suu­den voi­mas­ta. Kir­ja on yhteen­ve­to pet­sa­mo­lai­sis­ta ihmi­sis­tä ja hei­dän elä­mäs­tään 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Nykyi­sin eläk­keel­lä ole­va, sit­tem­min oulu­lais­tu­nut ympä­ris­tö­neu­vos Pek­ka Vuo­non­vir­ta (s. 1949) on osal­lis­tu­nut Pet­sa­mo-seu­ran toi­min­taan 70-luvul­ta läh­tien vai­mon­sa Anna-Lii­san (Annun) kans­sa. He ovat tut­ki­neet ja pereh­ty­neet Pet­sa­mon his­to­ri­aan, sukui­hin ja perin­tei­siin ja pitä­neet myös tois­ta­kym­men­tä Pet­sa­mo-luen­toa. Pet­sa­mos­sa Pek­ka on pääs­syt käy­mään kol­me ker­taa ja Annu ker­ran. Kir­jan kokoa­mi­ses­sa on aut­ta­nut myös poi­ka Juho.

Pek­ka Vuo­non­vir­ran van­hem­mat Han­na ja Heik­ki (Feo­dor) Vuo­non­vir­ta (aiem­min Kubat­sin) ja hänen iso­van­hem­pan­sa Anas­ta­sia ja Mat­vei Kubat­sin eli­vät ja työs­ken­te­li­vät Pet­sa­mos­sa, joka kuu­lui Suo­mel­le 1920–1944.

Jää­me­ren ran­nal­le, tun­tu­rien ja vuo­no­jen var­teen saa­pui ajan saa­tos­sa ihmi­siä eri puo­lil­ta Suo­mea ja Venä­jää asut­ta­maan aluet­ta, joka poh­joi­sen karus­ta sijain­nis­taan huo­li­mat­ta oli luon­non­va­roil­taan rikas. Tär­kein elin­kei­no oli kalas­tus. Kar­jan- ja poron­hoi­don ohel­la run­saat mar­ja­maat toi­vat lei­vän­jat­ket­ta ja lisä­an­sioi­ta. Nik­ke­li­kai­vos tar­jo­si myös työ­paik­ko­ja ja hou­kut­te­li väkeä alueelle.

Toi­sen maa­il­ma­so­dan pää­tyt­tyä Pet­sa­mo jou­dut­tiin luo­vut­ta­maan Venä­jäl­le 1944, jol­loin siel­lä asu­nei­den suo­ma­lais­ten piti jät­tää kotin­sa ja omai­suu­ten­sa vii­mei­sen ker­ran. Tähän jouk­koon kuu­lui­vat myös Pek­ka Vuo­non­vir­ran van­hem­mat Han­na ja Heik­ki sekä mum­mo Anas­ta­sia. Sodan jäl­keen suku­ni­mi Kubat­sin suo­ma­lais­tet­tiin Vuononvirraksi.

Uudek­si koti­pai­kak­si Vuo­non­vir­roil­le tuli Mar­tin­nie­mi. Alu­eel­le aset­tui usei­ta mui­ta­kin pet­sa­mo­lai­sia sekä siir­to­lai­sia ja eva­koi­ta myös Kar­ja­las­ta. Oli­han kyläl­lä väkeä työl­lis­tä­vä saha, lähel­lä meri ja kouluja.

Tuli­jat toi­vat uuteen koti­paik­kaan uusia tapo­ja, mur­tei­ta ja orto­dok­si­sen uskon­non. Sopeu­tu­mis­ta tar­vit­tiin puo­lin ja toi­sin var­sin­kin alus­sa. Mar­tin­nie­mes­sä oltiin ehkä kui­ten­kin totut­tu kes­ki­ver­toa parem­min uusiin tuli­joi­hin, sil­lä kylä oli vil­kas ja kan­sain­vä­li­nen saha- ja satamapaikka.

Pek­ka Vuo­non­vir­ta on per­heen vii­des­tä lap­ses­ta nuo­rin ja ainut, joka syn­tyi Mar­tin­nie­mes­sä. Hän ei muis­ta koke­neen­sa kou­luai­koi­naan lii­em­min syr­jin­tää, vaik­ka kaik­kien taus­tat tie­det­tiin. Ei ollut kui­ten­kaan tava­ton­ta, että rys­sit­te­lyä esiin­tyi. Ajan myö­tä epä­luu­lot kui­ten­kin hälvenivät.

– Elä­mä rul­la­si arkias­ka­rei­den paris­sa, mut­ta huo­li huo­mi­ses­ta oli käsin kos­ke­tel­ta­vis­sa. Elä­mä oli talou­del­li­ses­ti niuk­kaa, tosin se oli kai­kil­la mar­tin­nie­me­läi­sil­lä saman­lais­ta. Elä­män rik­kau­det löy­tyi­vät sit­ten muu­al­ta, muis­te­lee Pek­ka Vuo­non­vir­ta. Meri ja kalas­tus sekä lähi­met­sät tar­jo­si­vat ajan­vie­tet­tä ja kave­rei­ta oli pal­jon. Koto­na muis­tet­tiin pai­not­taa aina kou­lu­tuk­sen merkitystä.

Hänen van­hem­pan­sa aloit­ti­vat päi­vän aska­reet aina kes­kus­te­le­mal­la Pet­sa­mos­ta. Ne tari­nat, elä­mä siel­lä ja ihmi­set pai­nui­vat pojan mie­leen ja herät­ti­vät myö­hem­min kiin­nos­tuk­sen tut­kia lisää ja tal­len­taa asioi­ta muis­tiin. Tari­noil­ta Vuo­non­vir­roil­la kuu­li myö­hem­min myös savo­lais­syn­tyi­nen Anna-Lii­sa, joka alkoi seu­rus­tel­la Pekan kans­sa 1969. Sii­tä herä­si yhä kas­va­va Pet­sa­mo-kiin­nos­tus. Elä­män­työn­sä opet­ta­ja­na teh­neel­le Anna-Lii­sal­le eri­tyi­sen kiin­nos­tuk­sen koh­tee­na on Pet­sa­mon koululaitos.

Venä­jän val­lan alla elet­ty aika Pet­sa­mos­sa ei ole kuvauk­sel­taan ja muis­tois­sa kau­nis, mut­ta pet­sa­mo­lai­set ovat kuin ihmeen kau­pal­la pys­ty­neet kään­tä­mään vai­keu­det ja vas­toin­käy­mi­set vah­vuuk­sik­si ja mahdollisuuksiksi.

– Pet­so­mos­sa asu­neet eivät pääs­seet var­mas­ti kos­kaan yli ikä­väs­tä ja kai­puus­ta. Pet­sa­mo ei ole pelk­kää his­to­ri­aa siel­tä läh­te­neil­le ja hei­dän jäl­ke­läi­sil­leen. Se on osa elä­män­ta­paa, arvioi Pek­ka Vuononvirta.

– Van­hem­mil­le­ni­kin jäi paran­tu­ma­ton koti-ikä­vä, joka oli aset­tu­nut hei­dän sie­lui­hin­sa asu­maan ja joka vuo­sien saa­tos­sa kävi yhä muis­to­rik­kaam­mak­si. Nykyi­nen Pet­sa­mo oli­si van­hem­mil­le­ni var­mas­ti kui­ten­kin järkytys.

Pek­ka ja Anna-Lii­sa Vuo­non­vir­ta toi­vo­vat, että nuo­ret kiin­nos­tu­vat van­hem­pien, iso­van­hem­pien ja suvun vai­heis­ta ja his­to­rias­ta, oli­vat­pa juu­ret mis­sä tahansa.

His­to­ria­tie­don ohel­la suku­tut­ki­mus avaa uusia jän­nit­tä­viä näkö­alo­ja ja tem­pai­see mukaan­sa. Uuden ulot­tu­vuu­den on avan­nut myös DNA-suku­tut­ki­mus, jol­lai­sen myös Pek­ka Vuo­non­vir­ta on teet­tä­nyt. Sii­tä sel­vi­si, että hänen isoi­sän­sä Mat­vei Kubat­si­nin gee­ni­pe­ri­mä osoit­taa hänen sukun­sa kuu­lu­mi­ses­ta Bal­tian ja Liet­tuan alueil­le jat­kuen aina Hol­lan­tiin asti. Sel­vi­si, että Mat­vein suku lue­taan pit­käs­sä his­to­rias­sa jopa kuu­lu­vak­si “aate­li­siin” Bal­tian alu­eel­la. Juu­rien joh­ta­mi­nen Bal­ti­aan eikä Venä­jäl­le, tun­tuu näi­nä aikoi­na eri­tyi­sen mieluisalta.

Evak­ko­tai­val toi monen mut­kan kaut­ta Martinniemeen

Anas­ta­sia ja Mat­vei Kubat­sin, Pek­ka Vuo­non­vir­ran iso­van­hem­mat, avioi­tui­vat Pet­sa­mos­sa vuon­na 1906. Heil­le syn­tyi vii­si las­ta, jois­ta van­hin oli Pek­ka Vuo­non­vir­ran isä Heik­ki (Feo­dor). Hyryn­sal­mel­ta syn­tyi­sin ole­va äiti <

Kun lopul­li­nen läh­tö tuli Pet­sa­mos­ta syk­syl­lä 1944, per­he pää­tyi Kemin ja Iin kaut­ta Mar­tin­nie­meen. Oma koti­mök­ki raken­net­tiin Häy­ry­sen­nie­meen vuon­na 1947. Taloon aset­tui vii­si­hen­ki­nen per­he, mum­mo Anas­ta­sia ja pet­sa­mo­lai­nen lähei­nen per­he­tut­tu Las­ka-täti (Klau­dia Kähkönen).

– Ahdas­ta oli ja var­mas­ti arkie­lä­män suju­mi­nen oli jos­kus haas­teel­lis­ta­kin. Tila­päi­ses­ti talos­sa asui alkuai­koi­na jopa tois­ta­kym­men­tä hen­keä. Vie­rai­lu­ja teh­tiin tii­viis­ti mui­den pet­sa­mo­lais­ten kans­sa ja kans­sa­käy­mis­tä syn­tyi vähi­tel­len myös pai­kal­lis­ten kes­ken, ker­too Pek­ka Vuononvirta.

Han­na Vuo­non­vir­ta muis­te­li elä­mään­sä Ran­ta­poh­jan haas­tat­te­lus­sa 30.11.1989, kun tal­vi­so­dan syt­ty­mi­ses­tä oli kulu­nut tasan 50 vuotta:

“Kun len­to­ko­neet tuli­vat Pet­sa­mon Park­ki­nan kylän ylle, läh­tö tuli äkkiä. Ano­pil­la (Anas­ta­sial­la) jäi liha­sop­pa lie­del­le. Olen minä elä­mä­ni aika­na ruu­mii­ta näh­nyt, nii­tä oli kuin hal­ko­ja.” Suh­tau­tu­mi­nen eva­koi­hin ei ollut kai­kil­la Suo­men paik­ka­kun­nil­la myö­tä­mie­lis­tä, var­sin­kaan ruot­sin­kie­li­sel­lä ran­ni­kol­la, eikä tuli­joi­ta halut­tu ottaa vas­taan vaan kään­ny­tet­tiin pois, Han­na muisteli.

Han­na Vuo­non­vir­ta unel­moi, että oli­si pääs­syt vie­lä jos­kus käy­mään Pet­sa­mos­sa, jos Gor­bat­so­vin poli­tiik­ka oli­si eden­nyt. Toi­ve ei käy­nyt toteen. Han­nan elä­män­tai­val päät­tyi Hau­ki­pu­taan van­hain­ko­dis­sa 81-vuo­ti­aa­na vuon­na 1997. Han­nan puo­li­son ja Pekan isän, Hei­kin, elä­mä päät­tyi 72 vuo­den ikäi­se­nä vuon­na 1981.

Mum­mo Anas­ta­sia nuk­kui pois vuon­na 1979 tuol­loin Hau­ki­pu­taan van­him­pa­na asuk­kaa­na 94-vuo­ti­aa­na. Las­ka-täti viet­ti elä­män­sä ehtoon Iis­sä ja hänen mat­kan­sa päät­tyi 85-vuo­ti­aa­na vuon­na 1988. Anas­ta­sia ja Las­ka oli­vat tul­leet tutuik­si lohen­ka­las­tuk­ses­sa Pet­sa­mos­sa ja ystä­vyys syve­ni tal­vi­so­dan evak­ko­mat­kal­la. Molem­mat menet­ti­vät puo­li­son­sa kuu­kau­den sisäl­lä vuon­na 1940.

Mikä muu kuin “pet­sa­mo­lai­suus” on se voi­ma, joka saa ihmi­set kerään­ty­mään edel­leen sata­päin vuo­sit­tai­siin tapaa­mi­seen, poh­tii Pek­ka Vuononvirta.

– Pet­sa­mo ja pet­sa­mo­lai­suus mer­kit­se­vät vie­lä aina­kin mei­dän suku­pol­vil­lem­me suur­ta rik­kaut­ta. Saman koke­vat var­mas­ti monet Laa­to­kan kar­ja­lai­set, jot­ka jou­tui­vat myös läh­te­mään vai­keuk­sien ja mur­ros­ten läpi kau­ak­si syn­nyin­seu­duil­taan ja aloit­ta­maan elä­män­sä alus­ta uudes­sa kotipaikassa.