Muusa­juh­lat käyn­tiin Anni Kytö­mäen vierailulla

Iin kir­jas­ton syys­kau­den ensim­mäi­nen kir­jai­li­ja­vie­rai­lu ava­si samal­la kir­jas­ton Muusa­juh­lat. Fin­lan­dia-pal­kit­tu Anni Kytö­mä­ki ker­toi kir­joit­ta­mi­ses­taan sekä Kui­va­nie­men kir­jas­tol­la että Iin Nät­te­po­ris­sa. Hän­tä haas­tat­te­li Jyri-Jus­si Reki­nen.

Kytö­mäen esi­kois­teos Kul­ta­rin­ta ilmes­tyi vuon­na 2014 ja oli jo sama­na vuon­na ehdol­la kau­no­kir­jal­li­suu­den Fin­lan­dia-pal­kin­non saa­jak­si. Se samoin kuin kir­jai­li­jan seu­raa­va romaa­ni, vuon­na 2017 ilmes­ty­nyt Kivi­tas­ku, sai usei­ta kir­jal­li­suus­pal­kin­to­ja. Tähän men­nes­sä vii­mei­sim­pä­nä Kytö­mäen teok­sis­ta on ilmes­ty­nyt Mar­ga­ri­ta-romaa­ni, joka ilmes­tyi vuon­na 2020 ja saa­vut­ti sama­na vuon­na Fin­lan­dia-pal­kin­non sekä lukui­sia mui­ta mer­kit­tä­viä huomionosoituksia.

Kytö­mä­ki ker­toi näke­vän­sä romaa­nien­sa juo­nen aluk­si pääs­sään kuin elo­ku­van. Hän tun­nus­taa, että ete­ne­mi­nen juo­nes­ta kir­joit­ta­mi­seen on hänel­le vai­ke­aa, ja sil­loin hän istah­taa pia­non­sa ääreen ja alkaa soittaa.

– Olen soit­ta­nut pia­noa kuusi­vuo­ti­aas­ta asti, ja edel­leen soit­ta­mi­nen aut­taa minua pal­jon, kun pitää pys­tyä solah­ta­maan kir­joit­ta­mi­seen. Itse asias­sa soit­tai­sin mie­luum­min kuin kir­joit­tai­sin, mut­ta musiik­ki on sana­ton­ta. Jos sen sanoit­taa, se onkin jo kir­joit­ta­mis­ta, kir­jai­li­ja ilmaisee.

Kytö­mä­ki kir­joit­taa teok­sis­taan aluk­si raa­ka­ver­sion, jos­ta puut­tuu kaik­ki hie­no­sää­tö, ja jon­ka teke­mi­nen on hänel­le pro­ses­sin työ­läin vaihe.

– Kun teks­tiä sen jäl­keen pää­see hio­maan, on se jo helpompaa.

Hän pal­jas­taa kir­joit­ta­van­sa romaa­nin­sa raa­ka­ver­sion jäl­keen vie­lä lävit­se jopa kah­dek­saan ker­taan lisä­ten ja kor­jail­len pääs­täk­seen sii­hen tark­kaan ja sol­ju­vaan sano­jen vir­tauk­seen, joka hänen teok­sil­leen on omi­nais­ta. Hänen kir­jan­sa ovat­kin pit­kiä, sivu­ja on kai­kis­sa enem­män kuin vii­si­sa­taa, ja hän on toden­nut itses­sään tar­peen poh­tia, mis­sä vai­hees­sa teok­sis­ta tulee “lii­kaa kirjoitettuja”.

Kai­kis­sa Kytö­mäen teok­sis­sa luon­to on läs­nä monin eri tavoin, ja romaa­nien kes­kiös­sä on luon­non ja ihmi­sen väli­nen suh­de, joka kir­jai­li­jaa on omien sano­jen­sa mukaan kiin­nos­ta­nut ja huo­let­ta­nut aina. Tee­ma tois­tuu kai­kis­sa hänen romaa­neis­saan, ja Kul­ta­rin­ta-teok­sen toi­se­na ker­to­ja­na onkin kar­hu. Mar­ga­ri­ta-romaa­nis­sa vas­taa­vas­sa roo­lis­sa on jokihelmisimpukka.

– Taus­ta­työ­nä romaa­nia var­ten tein kan­di­tut­kiel­man joki­hel­mi­sim­pu­kas­ta, eli tut­kiel­ma­kin syn­tyi samal­la, vaik­ka en kenel­le­kään pal­jas­ta­nut, että oikeas­taan kyse on romaa­nin taus­ta­työs­tä. Yleen­sä­kään en halua ker­toa kenel­le­kään, mis­tä aion seu­raa­vak­si kir­joit­taa, Kytö­mä­ki sanoo.

Joki­hel­mi­sim­pu­kan elä­mä kir­jai­li­jaa on kieh­to­nut jo pitkään.

– Mil­lais­ta voi elä­mä olla, kun sim­puk­ka saat­taa elää 250-vuo­ti­aak­si siel­lä joen poh­jas­sa kuo­ren­sa sisäs­sä ja kiduk­sil­la hen­git­täen, liik­kuen vain vähän jos ollen­kaan. Kir­jai­li­ja voi onnek­si kui­ten­kin käyt­tää vapaut­taan kuvitella.

Esi­kois­teos Kul­ta­rin­nan menes­tys yllät­ti Kytö­mäen täy­sin. Toi­saal­ta hänel­le kir­jan suo­sion seu­rauk­se­na avau­tui mah­dol­li­suus toteut­taa pit­kä­ai­kai­nen haa­veen­sa hank­kia omis­tuk­seen­sa met­sää, jon­ka sit­ten suojelisi.

– Ostin kol­men heh­taa­rin met­sä­pa­lan ja suo­je­lin sen. Val­tio mak­saa suo­je­lus­ta kor­vauk­sen maa­no­mis­ta­jal­le, ja saa­mal­la­ni kor­vauk­sel­la ostin lisää met­sää sekä suo­je­lin sen­kin. Sama tois­tui vie­lä ker­ran, joten Kul­ta­rin­nan ansios­ta omis­tan nyt nel­jä­tois­ta heh­taa­ria suo­jel­tua met­sää. Minul­le se on huo­jen­nus, kos­ka olen kär­si­nyt aja­tuk­ses­ta, että kir­jo­je­ni pape­ri tulee puus­ta. Toi­voi­sin­kin, että sitä alet­tai­siin val­mis­taa jos­tain muis­ta kui­duis­ta kuten aikoi­naan on teh­ty. Eko­lo­gi­ses­ti paras tapa lie­nee vie­lä tuntematon.

Luon­non ohel­la Kytö­mäen teok­sis­sa usein tois­tu­via tee­mo­ja ovat rau­ha­naa­te ja toi­si­na­jat­te­li­jat, joi­ta kir­jai­lii­jan mukaan on ollut aina.

– Kes­kel­lä sotia­kin on puhut­tu rau­has­ta ja tehok­kaan luon­non hyö­dyn­tä­mi­sen aika­kau­del­la suo­je­lus­ta. Eivät ne ole nyky­ajan kek­sin­tö­jä, vaan maa­il­man hie­not asiat ovat olleet ole­mas­sa pal­jon ennen mei­tä. Se ker­too vah­vas­ta ihmi­syy­des­tä, ja sel­lai­sen haluan kir­joi­hi­ni­kin siirtää.

Tutus­tu Ran­ta­poh­jan tilaus­tar­jouk­siin täs­tä.