Yli­kii­min­gis­sä muis­tel­tiin kou­lun­käyn­tiä ennen vanhaan

Kyl­lä on kou­lu­lais­ten elä­mä mul­lis­tu­nut muu­ta­mas­sa vuo­si­kym­me­nes­sä, tuu­mi­vat yli­kii­min­ki­läi­set elä­ke­läi­set yhdes­sä Vesa­lan kou­lu­lais­ten kans­sa tiis­tai-ilta­na. Vesa­laO­pen-tapah­tu­mail­taan oli kut­sut­tu elä­kei­käi­siä ker­to­maan kou­lu­lai­sil­le, mil­lais­ta kou­lun­käyn­ti oli ennen.

Moni van­han ajan kou­lu­lai­nen ker­too kul­ke­neen­sa pit­kiä kou­lu­mat­ko­ja jalan ja tal­vel­la suk­sil­la. Mat­kan­te­ko ei aina ollut ihan vaaratontakaan.

– Sii­hen aikaan ei ollut asfalt­ti­tei­tä eikä tuo­ta Ouluun mene­vää tie­tä, vaan tie kul­ki joki­tör­mäl­lä. Ker­ran kevääl­lä oli tul­va nous­sut, mut­ta kou­luun oli kui­ten­kin ehdit­tä­vä. Arve­lim­me, että pää­sem­me kumi­saap­pail­la ojas­ta yli, mut­ta kyl­lä ne vaan hörp­pä­si­vät var­res­ta vet­tä. Saim­me moit­teet märis­tä ken­gis­tä, Ukko­lan­mäel­lä edel­leen asu­va Juha­ni Ukon­maa­na­ho nauraa.

Moni ylei­sös­tä nyö­kyt­te­lee. Kou­lu­mat­kat eivät olleet vai­vat­to­mia ja usein ainoa meno­pe­li oli­vat omat kintut.

– Koto­na oli vain yksi pyö­rä, jon­ka isä oli osta­nut mark­ki­noil­ta. Kun isä läh­ti sit­ten pöl­li­met­sään, ei sii­nä kes­kus­tel­tu, kuka pyö­räl­lä ajaa, Vep­säl­lä vart­tu­nut Olli Kois­ti muistelee.

Kou­luun täy­tyi läh­teä riit­tä­vän aikai­sin, että ei vain myö­häs­tyi­si. Se oli­si ollut paha paikka.

– Kou­lu alkoi aina yhdek­säl­tä, mut­ta me kyl­lä men­tiin kou­luun usein jo seit­se­mäl­tä, pelat­tiin pihal­la jal­ka­pal­loa ja hiih­det­tiin kil­paa, Pek­ka Poh­jo­la kertoo.

Myö­häs­ty­mi­ses­tä ja muis­ta rik­keis­tä saat­toi saa­da jäl­ki-istun­toa tai jopa ruu­miil­lis­ta kuri­tus­ta. Jäl­ki-istun­nos­sa piti istua kädet liik­ku­mat­ta pul­pe­til­la. Jos joku istu­jis­ta lii­kaut­ti käsi­ään, tuli istu­mis­ta aina vart­ti lisää. Pisim­mil­lään saa­tet­tiin näin istua usei­ta tunteja.

Muu­ten­kin opet­ta­jan auk­to­ri­teet­ti oli vank­ku­ma­ton. Hän­tä ter­veh­dit­tiin nii­aa­mal­la ja vas­ta­tes­sa nous­tiin sei­so­maan. Jär­jes­tä­jä sei­soi aamui­sin opet­ta­jan pöy­dän vie­res­sä val­mii­na avaa­maan täl­le päiväkirjan.

Kir­kon­ky­län kou­lun pit­kä­ai­kai­nen reh­to­ri, nyt jo pit­kään eläk­keel­lä ollut Rei­no Hil­tu­nen ker­too käy­neen­sä supis­tet­tua kansakoulua.

– Välil­lä opet­ta­jal­la oli vii­si­kin eri luok­kaa ope­tet­ta­va­naan. Siel­lä sai kyl­lä puu­ha­ta mitä halusi, jos ei häi­rin­nyt. Ei opet­ta­jal­la ollut aikaa pitää jokais­ta sil­mäl­lä. Ja kou­lua käy­tiin myös lau­an­tai­sin. Ruo­ka­lis­tal­la oli aina keit­toa, pait­si lau­an­tai­sin oli aina marjapuuroa.

Reh­to­ri Pert­tu Hämä­läi­nen ehdot­taa pai­kal­la ole­vil­le oppi­lail­le, että lau­an­tai otet­tai­siin takai­sin kou­lu­päi­väk­si. Ehdo­tus tyr­mä­tään oitis.

Hil­tu­nen jat­kaa muisteluaan.

– Vuon­na 1952 kou­lul­le tuli säh­kö­va­lo, vii­si lamp­pua. Sitä ennen luo­kas­sa oli kak­si öljy­lamp­pua. Sama­na vuon­na tuli jokai­sel­le kyläl­le yksi val­tion puhe­lin, Nie­mi­ky­läs­sä se tuli kou­lul­le. Sii­tä saat­toi­vat sit­ten kylä­läi­set käy­dä soittamassa.

Valais­tus, läm­mi­tys ja työ­vä­li­neet ovat nyt aivan eri­lai­sel­la tasol­la. Kenen­kään ei tar­vit­se tul­la aamul­la aikai­sem­min läm­mit­tä­mään kou­lun uune­ja tai huol­ta­maan öljylamppuja.

Hämä­läi­nen arvuut­te­lee­kin ylei­söl­tä, kuin­ka mon­ta tie­to­ko­net­ta Vesa­lan kou­lul­la nyt on. Oikea vas­taus on sadan pin­nas­sa. Lisäk­si esi­mer­kik­si tek­ni­sen työn luok­ka on huip­puun­sa varus­tel­tu, kuten tutus­tu­mis­kier­rok­sen aika­na saa­tiin huo­ma­ta. Varus­tei­siin kuu­luu mm. laserleikkuri.

Ylei­söä kiin­nos­taa­kin, mitä lap­set osaa­vat nykyi­sin teh­dä ihan omin käsin. Onko enää kau­no­kir­joi­tus­ta, mil­lai­sil­la kir­jai­mil­la nyt kir­joi­te­taan? Vas­taus saa poh­ti­maan, kel­paa­vat­ko pie­naak­ko­sil­la tai tik­ku­kir­jai­mil­la teh­ty alle­kir­joi­tus viral­li­siin pape­rei­hin. Ajat muut­tu­vat ja sii­hen jou­tu­vat jopa lain­sää­tä­jät mukautumaan.

TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.