Toi­mit­ta­jal­ta: Ukrai­naa ei saa unohtaa

Neu­vos­to­lii­ton mar­ras­kuus­sa 1939 alka­nut hyök­käys Suo­meen kes­ti 105 päi­vää. Suo­men oli pak­ko myön­tyä rau­han­neu­vot­te­lui­hin, mut­ta niin oli teh­tä­vä myös Neu­vos­to­lii­ton. Sii­tä oli tulos­sa hyl­kiö­val­tio maa­il­man silmissä.

Ukrai­na­lai­set ovat nyt kes­tä­neet jo vii­si kuu­kaut­ta Venä­jän hyök­käys­tä. Vuon­na 1939 Neu­vos­to­lii­ton joh­to näh­tä­väs­ti kuvit­te­li suo­rit­ta­van­sa paraa­ti­mars­sin Hel­sin­kiin, mut­ta ei se onnis­tu­nut. Eikä Putin­kaan pääs­syt Kio­vaan tor­vi­soit­to­kun­nan säestyksellä.

Kun Venä­jä ei onnis­tu­nut pika­mie­hi­tyk­ses­sä, on sodan luon­ne muut­tu­nut. Venä­jä mur­joo Ukrai­naa lähes sat­tu­man­va­rai­sel­la ja jul­mal­la tykis­tö- ja ohjus­tu­lel­la. Ukrai­na­lai­sia soti­lai­ta ja sivii­le­jä kuo­lee päi­vit­täin jopa kym­me­niä. Tal­vi­so­das­sa­kin Neu­vos­to­liit­to pom­mit­ti Suo­men kau­punke­ja ja sur­ma­si siviilejä.

Eikä Venä­jä tun­nu piit­taa­van omis­ta­kaan tap­piois­ta, dik­ta­tuu­rin ei tar­vit­se. Esi­mer­kik­si sota­his­to­rioit­si­ja Anto­ny Bee­vo­rin teok­ses­ta Ber­lii­ni 1945 käy ilmi venä­läi­sen sodan­joh­don suh­tau­tu­mi­nen omiin tap­pioi­hin. Yksi­löl­lä ei ole juu­ri mitään merkitystä.

Län­si­maat ovat aut­ta­neet Ukrai­naa mer­kit­tä­väs­ti, mut­ta niil­lä on omat­kin huo­len­sa. Ei voi sanoa, että Ukrai­na oli­si pai­nu­nut unho­laan esi­mer­kik­si uuti­soin­nis­sa, mut­ta vält­tä­mät­tä se ei ole enää kär­kiai­he. Venä­jäl­lä kehi­tys­tä kat­so­taan var­mas­ti mie­lis­sään. Sota on pian arki­päi­vää eikä se enää kiin­nos­ta län­si­mais­sa samal­la tavoin kuin sen alkaessa.

Kuten Suo­mi tal­vi­so­das­sa, käy Ukrai­na tais­te­lua lai­ton­ta hyök­kää­jää vas­taan. Maa­il­mal­la tai meil­lä yksit­täi­sil­lä suo­ma­lai­sil­la­kaan ei ole varaa unoh­taa Ukrai­naa ja ukrai­na­lai­sia, vaik­ka ylei­nen inflaa­tio ja eri­tyi­ses­ti polt­toai­nei­den nous­sut hin­ta harmittaisivatkin.