Siel­lä, mis­sä Euroop­pa lop­puu – Ran­ta­poh­jan luki­ja­mat­ka teh­tiin Pohjois-Norjaan

Mat­kai­lu­ra­joi­tuk­set ovat kei­kaut­ta­neet niin loma­lais­ten kuin mat­kai­lu­pal­ve­lu­jen­kin kesän uusil­le uomil­le. Poh­jois-Nor­ja on yksi voit­ta­jis­ta. Sin­ne karun­kau­nii­den mai­se­mien ja nor­jan­suo­ma­lais­ten kvee­nien kyliin teh­tiin monen muun lail­la myös Ran­ta­poh­jan luki­ja­mat­ka. Varan­gin nie­mi­maa on Euroo­pan koil­li­sin mut­ta ei takuul­la unoh­det­tu kolkka.

– Nor­ja­lai­set rakas­ta­vat ulkoil­mae­lä­mää, vuo­ris­tos­ta avau­tu­via näkö­alo­ja, tuul­ta ja tuis­kua, ker­too Kalo­tin alu­ee­seen eri­kois­tu­nut luki­ja­mat­kan opas Kai­ja Tolo­nen.

Vuo­ret ja tai­vaan­ran­taan avau­tu­vat mai­se­mat ovat nor­ja­lai­sen sie­lun­mai­se­maa samal­la taval­la kuin met­sät ja veden pin­taan pei­lau­tu­va aurin­gon­las­ku eläh­dyt­tä­vät suo­ma­lai­sia. Näi­tä tun­nel­mia ja tun­nel­mia kan­nat­taa käy­dä koke­mas­sa Euroo­pan koil­li­sim­mal­la asu­tul­la alu­eel­la, Varan­gin niemimaalla.

Luki­ja­mat­ka suun­nis­taa ylös puu­ra­jan ylä­puo­lel­le Ham­ning­ber­gil­le, enti­seen kalas­ta­ja­ky­lään. Tie on kapea ja koh­taa­mi­set onnis­tu­vat vain levik­keil­lä, mut­ta mat­ka pal­kit­see. Tääl­lä jyl­hät mai­se­mat muut­tu­vat jopa tie­tei­se­lo­ku­van kulis­se­ja muis­tut­ta­vik­si kuu­mai­se­mik­si. Luon­non­voi­mat ovat puris­ta­neet maa-ainek­sia hiek­ka­ki­vek­si ja jyrän­nyt kiviai­nek­set mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sik­si totee­meik­si ja poi­mu­kal­lioik­si. Näky on uskomaton.

Vuo­ris­sa on luo­lia, joi­ta 1940-luvun sota-aika­na käyt­ti­vät muun muas­sa pai­kal­li­set vas­ta­rin­ta­liik­keen par­ti­saa­nit. Heis­tä osal­la oli suo­ma­lais­pe­räi­nen suku­ni­mi. Toi­sin kuin Suo­mes­sa, nor­ja­lais­ten kump­pa­nei­ta ja kou­lut­ta­jia oli­vat venä­läi­set ja vihol­li­sia Nor­jan mie­hit­tä­neet sak­sa­lais­jou­kot. Osa nor­ja­lai­sis­ta par­ti­saa­neis­ta oli myös suo­ma­lais­läh­töi­siä. Se on eri­koi­nen luku nor­ja­lais­ta. Näil­tä seu­duil­ta haki aika­naan tie­toa ja ainek­sia kir­jai­li­ja Kat­ja Ket­tu pal­kit­tuun Kätilö-romaaninsa.

Nyky­ään Ham­ning­berg on kesä­pa­ra­tii­si, ja kiven­jär­kä­lei­den väleis­tä pil­kot­taa sekä van­ho­ja että uusia mök­ke­jä. Tien lop­pu­pääs­sä uhmaa jää­me­ren tuu­lia van­ha kalas­ta­ja­ky­lä. Se on sääs­ty­nyt sota-ajan sak­sa­lais­jouk­ko­jen tuhol­ta. Tie­tä ei aukais­ta tal­vel­la, eikä kyläl­lä enää asu ketään ympä­ri­vuo­ti­ses­ti. Talot näyt­tä­vät sil­tä, että niis­tä huo­leh­di­taan ja kylää asu­taan kesäl­lä. Ham­ning­ber­gis­sä käy niin pal­jon turis­te­ja, että siel­tä löy­tyy myös majoitus‑, että ravin­to­la­pal­ve­lu­ja, aina­kin keskikesällä.

Emme pää­se todis­ta­maan valai­den pyrs­tö­jen vilah­duk­sia merel­tä, mut­ta mat­kal­la näke­mäm­me meri­kot­kat ja ran­nan kaja­va- ja lok­ki­par­vet sekä vapaa­na lai­dun­ta­vat lam­paat ja porot saa­vat kame­rat laulamaan.

Varan­gin nie­mi­maan suu­rien veto­nau­lo­jen jouk­koon nousi tänä kesä­nä Varan­gin­vuo­non poh­ju­kas­sa ole­va Pykei­ja (Bugøy­nes). Se on idyl­li­nen suo­ma­lais­ky­lä. Van­haan ran­ta­va­jaan raken­net­tu Gal­le­ria on paik­ka, jos­ta vie­raat voi­vat vuo­kra­ta majoi­tus­ti­laa, ostaa mat­ka­muis­to­ja ja saa­da neuvontaa.

– Kesän ehdo­ton jut­tu on ollut sau­na ja pulah­dus jää­me­ren aal­toi­hin, ker­too Gal­le­rian työn­te­ki­jä Ani­ta Sile­nius.

Pykei­ja oli jo kuo­le­va kylä, mut­ta 2000-luvun alus­sa Jää­me­ren poh­jas­ta alkoi nous­ta ennen­nä­ke­mä­tön­tä rapu­la­jia. Mon­ta kiloa pai­na­vat ja yli met­rin ja ulot­tu­vuuk­siin kas­va­vat kamtc­hat­kan- eli kunin­gas­ra­vut osoit­tau­tui­vat her­kuk­si, jos­ta keh­key­tyi koko­nai­nen uusi elin­kei­no. Pykei­ja on nyt yksi Finn­mar­kin kuningasrapukeskuksista.

Ikä­vä puo­li asias­sa on se, että kysees­sä on vie­ras­la­ji ja hal­lit­se­mat­to­mas­ti levin­nyt kar­ku­lai­nen. Neu­vos­to­liit­to istut­ti tätä jät­ti­ra­pua lähei­sel­le Kuo­lan­vuo­nol­le. Nyt sitä on kalas­tet­ta­va jo sik­si­kin, ettei se pää­si­si leviä­mään Atlantille.

Rapu vai­kut­taa mat­kai­luun­kin. Pai­kal­li­ses­sa Bistros­sa koh­dal­le sat­tuu suo­ma­lais­mies, joka ker­too käy­vän­sä Varan­gin nie­mi­maal­la vähin­tään muu­ta­man vuo­den välein. Hän tun­tee kylän ja sen pal­ve­lut. Hän on kokeil­lut myös kunin­gas­ra­pusa­fa­ria ja pitää sitä hyvin­kin hin­tan­sa arvoi­se­na elä­myk­se­nä meri­mat­koi­neen, pyy­dys­ten koke­mi­si­neen ja ruo­kai­lui­neen. Toki kyläl­tä pää­see myös jär­jes­te­tyil­le kalas­tu­mat­koil­le, melo­maan ja vael­ta­maan. Näil­tä vesil­tä voi kalas­taa muun muas­sa turs­kaa, rui­jan­pal­las­ta, kol­jaa, puna-ahven­ta, seitiä.

Maa­ra­vut hake­vat kunin­gas­ra­pue­lä­myk­sen­sä pai­kal­li­ses­ta Bistros­ta. Pai­kan isän­tä Trond esit­te­lee itsen­sä uus­py­kei­ja­lai­sek­si. Tar­koi­tus oli teh­dä lyhyt työ­jak­so, mut­ta sydän sanoi toi­sin. Ylpeä­nä Trond ker­too myös, että hänen vai­mon­sa Eva Ingi­lä on kvee­ni, jon­ka juu­ret ovat Suo­mes­sa, tar­kem­min sanot­tu­na Iis­sä. Evan isän isän isän isä tai jotain sel­lais­ta tai­val­si aika­naan poh­joi­seen. Hän niin kuin monet muut­kin haki­vat parem­paa elä­mää. Ken­ties koti­ti­la jäi van­hem­mil­le sisa­ruk­sil­le tai ehkä luvas­sa oli­si ollut vain ren­gin töi­tä. Ken­ties oli nälän­hä­tää. Var­muut­ta ei ole, mut­ta Eva Ingi­lä on elä­vä todis­tus, että enti­sen iiläis­mie­hen sukua elää yhä Norjassa.

Nimi on näh­tä­väs­ti mukau­tu­nut pai­kal­li­seen tyy­liin jos­kus nor­ja­lais­ta­mi­sen aikoi­hin, mut­ta aina­kin Evan kans­sa sel­vi­ää var­sin hyvin suo­mel­la. Niin lähel­lä on kvee­nien puhu­ma kie­li alkuperäänsä.

Elo­kuus­sa pahin turis­ti­ral­li on jo ohi, mut­ta hei­nä­kuus­sa koet­tu hul­lun­myl­ly saa mat­kai­lu­yrit­tä­jä Elsa Hal­dol­se­nin ja hänen Ani­ta Sile­niuk­sen päi­vit­te­le­mään Pykei­jan yllä­tys­me­nes­tys­tä. Kesä todis­ti aina­kin, että kylä ei ole varau­tu­nut täl­lai­seen aal­toon. Jat­kos­sa tar­vi­taan muun muas­sa ylei­siä käy­mä­löi­tä jät­tei­den keräys­jär­jes­tel­mä ja asun­toau­to­jen sep­ti­tank­kien tyhjennyspaikka.

Luki­ja­mat­kan jär­jes­tä­neen Mat­ka­ma­ja­kan mark­ki­noin­ti­pääl­lik­kö ja mat­kan­joh­ta­ja Hei­ni Iso­her­ra­nen uskoo Poh­jois-Nor­jaan. Se on suo­ma­lais­ten kes­to­suo­sik­ki. Tänä kesä­nä suo­sio­ta ovat kas­vat­ta­vat eri­tyi­ses­ti nykyi­set mat­kus­tus­ra­joi­tuk­set ja tar­ve miet­tiä myös omaa turvallisuuttaan.

Pykei­ja­lai­nen yrit­tä­jä Elsa Hal­dol­sen pis­täy­tyy kes­ken remont­ti­hom­mien ter­veh­ti­mään uut­ta bus­si­las­til­lis­ta turis­te­ja ja muis­te­lee ennen­nä­ke­mät­tö­män hei­nä­kuun turistitulvista.