Eläm­me 2020-lukua. Neu­rop­sy­kiat­ri­ses­ti oirei­le­van lap­sen kun­tout­ta­va tera­pia voi yhä tapah­tua päi­vä­ko­din tai kou­lun sii­vous­ko­pis­sa tai urhei­lu­vä­li­ne­va­ras­tos­sa. Kop­pi­te­ra­pian pitäi­si olla his­to­ri­aa, mut­ta ikä­vä kyl­lä se on lii­an monel­le lap­sel­le toti­sin­ta tot­ta edel­leen. Mik­si näin on? Ammat­ti­lai­si­na tie­däm­me, ettei kopis­sa teh­ty tera­pia siir­ry lap­sen arkeen, vaan jää lap­sel­le ainoas­taan kivak­si leik­ki­het­kek­si. Tera­pian tavoi­te on kun­tout­taa, ei tar­jo­ta pelk­kää leik­ki­het­keä jos­sa­kin kop­pe­ros­sa. Vaik­ka leik­ki kuu­luu­kin osa­na terapiaan.