Har­taus: Yksi kään­tyi kiittämään

Outi Poh­ja­nen.

Tule­va­na sun­nun­tai­na Hau­ki­pu­taan kir­kos­sa avau­tuu Kirk­ko­hau­ta­museo. Museoon on kerät­ty tie­toa Hau­ki­pu­taan kir­kon alle hau­da­tuis­ta ja hau­taus­pe­rin­teis­tä. 1600–1700-luvuilla var­hai­nen kuo­le­ma on väi­jy­nyt jokai­sen sai­ras­tu­mi­sen taka­na. Lap­si­kuol­lei­suus oli eri­tyi­sen suurta.

Nuor­ten osal­lis­tu­mi­nen las­ten hau­taus­val­mis­te­lui­hin on val­mis­ta­nut hei­tä omaan van­hem­muu­teen ja sii­hen, että kal­leim­man mene­tys voi kos­ket­taa heitäkin.

Onko rajal­li­suu­den päi­vit­täi­nen kos­ke­tus anta­nut avoi­mem­mat sil­mät kai­kel­le sil­le, mis­tä olla tänään kiitollinen?

Lap­suu­den­ko­ti­ni pir­tin sei­näl­tä löy­tyi pai­no­ku­va Jean-Francois Mil­le­tin maa­lauk­ses­ta ”Ilta­kel­lot.” Kuvas­sa ilta hämär­tää, pel­lol­la sei­soo vas­tak­kain päät pai­nu­nei­na kak­si väsy­nyt­tä, mies ja vai­mo. Työt ovat tauon­neet, sil­lä ehtoo­kel­lot soi­vat kir­kon tapu­lis­ta. Maas­sa, hei­dän välis­sään, on puo­li­tyh­jä kori. Peru­naa on vähän saa­tu, kovas­ta, anka­ras­ta maasta.

Kun kän­sät oli­vat käsien ainoat koris­teet, opit­tiin kun­nioit­ta­maan ruo­kaa, joka lau­ta­sel­le asti pää­tyi. Tun­net­tiin kii­tol­li­suut­ta kyl­läi­ses­tä vat­sas­ta. Kät­tä mar­ke­tin hyl­lyn ja ostos­ko­rin välil­lä lii­kut­taes­sa ei ehkä saman­lais­ta koke­muk­sel­lis­ta poh­jaa syn­ny. Jos­kus näkee lakin­kin jää­vän pää­hän ruo­ka­pöy­däs­sä. Unoh­tuu­ko jos­kus se, että kaik­ki ei sit­ten­kään ole itses­tään sel­vää ja että jos­sain on aina se joku, jol­le kuu­lui­si kiitos?

Jee­suk­sen ker­ro­taan paran­ta­neen kym­me­nen spi­taa­lis­ta, jois­ta vain yksi pala­si kii­tä­mään hän­tä. Kiit­tä­mät­tö­miä­kin joten­kin tah­too ymmär­tää. Spi­taa­li erot­ti sai­ras­tu­neen kai­kes­ta, mikä heil­le oli rakas­ta. Sai­ras­tu­neen piti peit­tää itsen­sä ja huu­taa etääl­tä varoi­tuk­sek­si muil­le, että ”tääl­tä tulee saastainen”.

Enpä voi syyt­tää ketään, jol­la on kii­re kotiin, jos saa mah­dol­li­suu­den pala­ta rak­kait­ten­sa pariin ja saa­da takai­sin oman elä­män­sä. Mut­ta evan­ke­liu­min toi­nen ja suu­rin ihme tapah­tui sil­le yhdel­le: Hänes­sä syn­tyi kii­tol­li­suus ja usko lah­jan anta­jaan. Hän ei saa­nut lah­jak­si vain uut­ta yhteyt­tä ihmi­siin, vaan uskon kaut­ta yhtey­den kai­ken ole­van taka­na ole­vaan Jumalaan.

Mar­tin Lön­ne­bo ilmai­si asian näin: “Taval­li­sis­ta taval­li­sin­ta on se, että Juma­la on. Sil­lä ei ole kos­kaan ollut aikaa, jol­loin Juma­la ei oli­si ollut, eikä sel­lais­ta aikaa kos­kaan tule. Juma­la on siis itse taval­li­suus. Juma­la on kans­sam­me, kuten taval­lis­ta. Että me aavis­tam­me sen, on epätavallista.”

Jos­kus todel­li­suu­tem­me lävis­tää myös se toi­nen epä­ta­val­li­suus, joka on usein yhtey­des­sä Juma­la­ko­ke­muk­seen: Kii­tol­li­suus. Elä­mä­na­sen­tee­na se koris­taa vain par­haim­pia. Useim­pia meis­tä kii­tol­li­suus vain hipai­see ja väis­tyy taas. Tie­toi­nen kii­tol­li­suus on sil­ti se, mihin mei­tä Raa­ma­tus­sa kut­su­taan. Rukous on sen har­joit­ta­mis­ta. Kun vain sit­keäs­ti rukoi­lee, vali­tus­vir­ret­kin muut­tu­vat kiitosvirsiksi.

Outi Poh­ja­nen, Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nan kappalainen