Har­taus: Uskosta

Usko. Kris­ti­nus­kon perus­asioi­ta. Toi­saal­ta niin kovin tut­tu, mut­ta samal­la myös niin kovin mys­ti­nen asia, jos­ta jokai­sel­la lie­nee jon­kin­lai­nen mie­li­pi­de suun­taan tai toi­seen. Osa puhuu sii­tä täy­sin avoi­mes­ti, toi­nen pitää sitä tiu­kas­ti hen­ki­lö­koh­tai­se­na asia­na, kun taas joku ei ole ehkä kos­kaan asi­aa pahem­min aja­tel­lut­kaan. Löy­tyy­pä nii­tä­kin, jot­ka koke­vat asiak­seen lytä­tä tois­ten uskoa.

Mie­li­pi­tei­tä on siis yhtä mon­ta kuin meitäkin.

Heprea­lais­kir­jeen sanoin: Usko on sen todel­li­suut­ta, mitä toi­vo­taan, sen näke­mis­tä, mitä ei näh­dä. Mei­dän tie­to­pe­rus­tei­ses­sa yhteis­kun­nas­sam­me usko­n­asioi­ta saa­te­taan tänä päi­vä­nä häpeil­lä­kin, ihan kuin usko oli­si jol­lain taval­la noloa, tai että usko­va ihmi­nen oli­si joten­kin yksin­ker­tai­sem­pi. Näin asia ei tie­ten­kään ole. Ihmi­nen, joka uskoo, on roh­kea; hän uskal­taa tun­nus­taa, että täs­sä maa­il­mas­sa on jota­kin pal­jon mei­tä suu­rem­paa, jotain, mitä emme voi jär­jel­lä käsit­tää. Usko­va saa ihme­tel­lä. Hän hyväk­syy, että me emme aina ymmär­rä kaik­kea, eikä mei­dän tar­vit­se­kaan. Me voim­me sil­ti luottaa.

Monet meis­tä usko­vat­kin sen perus­teel­la, mitä olem­me luke­neet Raa­ma­tus­ta tai kuul­leet puhut­ta­van Juma­lan toi­min­nas­ta. Usko ei kui­ten­kaan ole vain ajat­te­lua ja tut­ki­mis­ta. Se ei myös­kään ole pel­käs­tään koke­muk­sia. Uskos­sa on kyse enem­mäs­tä, elä­mää suu­rem­mas­ta luot­ta­muk­ses­ta hyvään Juma­laan Tai­vaal­li­se­na Isä­nä, hänen poi­kan­sa Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ope­tus­ten seu­raa­mi­ses­ta, jät­täy­ty­mi­ses­tä Pyhän Hen­gen suo­jai­saan tur­vaan, ja vie­lä pal­jon enem­mäs­tä. Usko on toi­voa, luot­ta­mus­ta, tur­vaa, ja loh­tua. se on Juma­lan lah­jaa meil­le ihmisille. 

Usko on har­voin staat­ti­ses­sa ja pysäh­ty­nees­sä tilas­sa. Se elää ja hen­git­tää mei­dän muka­nam­me; se on muo­dol­taan ja inten­si­tee­til­tään muu­tok­ses­sa koko elä­mäm­me ajan. Mei­dän ei todel­la­kaan tar­vit­se olla uskos­sam­me aina var­mo­ja tai val­mii­ta, vaan me rii­täm­me Juma­lal­le juu­ri sel­lai­si­na kuin olem­me. Me saam­me etsiä ja olla epä­var­mo­ja. Juma­la kyl­lä antaa uskon vai­kut­taa siel­lä mis­sä hän hyväk­si näkee. Arjes­sa tämä voi näkyä hyvi­nä tekoi­na, joi­ta usko meis­sä synnyttää.

Usko kon­kre­ti­soi­tuu­kin usein valin­toi­na, pyr­ki­myk­se­nä vas­tuul­li­seen ja kes­tä­vään elä­mään ja toi­sen ihmi­sen huo­mioon otta­mi­se­na. Usko­va ei kui­ten­kaan toi­mi näin palk­kion toi­vos­sa, vaan kos­ka se on oikein, Juma­lan mie­len mukaista.

Omil­la teoil­lam­me me emme voi saa­vut­taa pelas­tus­ta Juma­lan edes­sä. Pelas­tus­ta ei ansai­ta, vaan se saa­daan kal­li­sar­voi­se­na lah­ja­na. Me kaik­ki tar­vit­sem­me armoa, joka toteu­tuu Juma­lan pojas­sa, joka kuo­li mei­dän puo­les­tam­me. Uskos­sa häneen me löy­däm­me­kin katoa­mat­to­man elä­män. Kun me annam­me hänen jää­dä elä­mäm­me Her­rak­si, me saam­me näh­dä ja kokea, että usko Kris­tuk­seen ja hänen lunas­ta­vaan työ­hön­sä vai­kut­taa elä­määm­me ja muut­taa sitä.

Aina kuul­les­sam­me hyvää sano­maa mei­dän Her­ras­tem­me, mei­dän elä­mäm­me voi muut­tua. Näin me kes­ke­ne­räi­set ja vaja­vai­set­kin ihmi­set olem­me kut­sut­tu­ja uuteen elä­mään Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen yhteydessä.

Jus­si Rin­ta-Joup­pi, seu­ra­kun­ta­pas­to­ri, Hau­ki­pu­taan seurakunta