Har­taus: Sana­nen synnistä

Jus­si Rinta-Jouppi.

Jou­lu­rau­ha rik­koon­tui jou­lu­päi­vän aamu­na, kun Raut­jär­ven van­ha puu­kirk­ko paloi kivi­jal­kaan asti, ilmei­ses­ti tahal­laan syty­tet­ty­nä. Hil­jai­sek­si vetää, epä­toi­vo val­taa mielen.

Ei voi olla muis­ta­mat­ta vuo­den 2016 pää­siäi­se­nä pol­tet­tua Yli­vies­kan kirk­koa. Mikä ajaa ihmi­sen täl­lai­seen tekoon? Tuo­mit­se­vat sanat täyt­tä­vät kes­kus­te­lu­pals­tat ja omat­kin aja­tuk­set. Tämä palaut­taa myös aja­tuk­se­ni tapa­nin­päi­vän tee­man äärel­le, jol­loin mei­tä muis­tu­te­taan jou­lun jäl­keen jäl­leen elä­män raa­dol­li­suu­des­ta. Jou­lun ilos­ta siir­ryt­tiin­kin tänä vuon­na todel­la kon­kreet­ti­ses­ti takai­sin ihmi­syy­den pimeäl­le puolelle.

Tapa­nin­päi­vän uuden tes­ta­men­tin luku­kap­pa­lees­sa puhu­taan ensim­mäi­ses­tä kris­ti­tys­tä mart­tyy­ris­ta Ste­fa­nok­ses­ta. Hänen koh­ta­lon­sa on karu, mut­ta se joh­dat­taa mei­dät suo­raan pelas­tus­his­to­rian yti­meen, sii­hen mik­si me kai­paam­me pelastusta.

Juma­la loi maa­il­man hyväk­si, mut­ta pahuus tuli ihmi­sen ja Juma­lan väliin peri­syn­nin kaut­ta, joka vai­kut­taa meis­sä kai­kis­sa. Tätä pahuut­ta on monen­lais­ta. Jokai­nen meis­tä tie­tää var­mas­ti syväl­lä sisim­mäs­sään rik­ko­neen­sa Juma­lan tah­toa vas­taan sanoin, teoin tai aja­tuk­sin, ja koh­del­leen lähim­mäis­tään toi­sin kuin haluai­si itse­ään koh­del­ta­van, toi­si­naan ehkä hyvin­kin karus­ti. Lop­pu­tu­le­ma on tämä: Jokai­nen meis­tä on syn­ti­nen. Sii­tä ei pää­se yli eikä ympä­ri, sii­hen ei auta selit­te­lyt, oikeu­tuk­set eikä lie­ven­tä­vät asian­haa­rat. Moni meis­tä kyl­lä halu­aa vil­pit­tö­mäs­ti olla parem­pi, mut­ta kysy­mys kuu­luu­kin, että miten täs­tä elä­määm­me hal­lit­se­van syn­nin ja pahuu­den kier­tees­tä voi­si pääs­tä irti? Onko se edes mahdollista?

Maal­li­nen tuo­mio­val­ta on oma asian­sa, enkä mene sii­hen nyt tar­kem­min. Sen hoi­ta­vat viran­omai­set. Mut­ta kun puhu­taan ihmis­ten tuo­mit­se­mi­ses­ta joka­päi­väi­ses­sä elä­mäs­sä, riko­soi­keu­den ulko­puo­lel­la, niin lii­an usein me ihmi­set koem­me vir­heel­li­ses­ti oikeu­dek­sem­me tuo­mi­ta mui­ta ihmi­siä mitä eri­lai­sim­mis­ta syis­tä, ja samal­la ummis­tam­me sil­mäm­me omil­le rik­ko­muk­sil­lem­me. Tämä on inhi­mil­lis­tä, mut­ta se ei tee sii­tä yhtään sen oikeam­paa tapaa toi­mia. Tämä tuo­mio­val­ta kuu­luu yksin Juma­lal­le. Ja Her­ra on ennen kaik­kea armol­li­nen Juma­la. Mei­dän ei tule­kaan kat­soa niin­kään mui­den syn­te­jä tai rik­ko­muk­sia ja syy­tel­lä hei­tä, vaan kat­soa omaan sisim­pääm­me. Paran­nus läh­tee meis­tä itses­täm­me ja yksin Juma­lan armos­ta. Vihaan ei pidä vas­ta­ta vihalla.

Samoin kuin Jee­sus rukoi­li sur­maa­jien­sa puo­les­ta, niin samoin teki myös Ste­fa­nos. ”Her­ra, älä vaa­di hei­tä tilil­le täs­tä syn­nis­tä!” Tämä vah­va todis­tus lähim­mäi­sen­rak­kau­des­ta olkoon meil­le mal­li­na näi­nä­kin aikoi­na, vaik­ka se ei ole­kaan help­poa. Jokai­nen meis­tä on kui­ten­kin samaan aikaan sekä syn­ti­nen, mut­ta myös Juma­lal­le kel­paa­va, van­hurs­kas, Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kautta.

Tär­kein­tä on, että jokai­nen meis­tä pyr­ki­si elä­mäs­sään koh­ti hyvää, koh­del­len kaik­kia lähim­mäi­si­ään par­haan kykyn­sä mukaan, niin kuin itse­ään toi­voi­si koh­del­ta­van. Jos jokai­nen meis­tä toi­mi­si näin, oli­si maa­il­ma parem­pi paik­ka, ja moni tra­ge­dia ken­ties vältettävissä.

Jus­si Rin­ta-Joup­pi, seu­ra­kun­ta­pas­to­ri, Hau­ki­pu­taan seurakunta