Har­taus: Kenen isä on kaik­kein vahvin?

Outi Poh­ja­nen.

Kenen isä on vah­vin? Kenen auto kul­kee kai­kis­ta nopeim­min? Ihmis­ten kysy­myk­siä – niin kuin sekin, jon­ka ope­tus­lap­set esit­ti­vät Jee­suk­sel­le: Kuka on suu­rin tai­vas­ten valtakunnassa?

Ihmis­luon­toon kuu­luu, että ihmi­nen mit­taa ja mit­taut­taa arvo­aan jat­ku­vas­ti. On tur­val­li­sem­paa, kun kai­kil­la on oma paik­ka, riip­pu­mat­ta sii­tä, onko kun­kin aika­kau­den jär­jes­tys oikeu­den­mu­kai­nen tai ei. Niin­pä on aivan luon­nol­lis­ta poh­tia, että kai tai­vas­ten val­ta­kun­nas­sa­kin jokin tär­keys­jär­jes­tys on? Ja onhan siel­lä. Vaan ei sel­lai­nen, jon­ka ihmi­nen logii­kal­laan loisi.

Jee­suk­sen aikaan ihmis­ten kes­ki­näi­set ase­mat oli­vat sel­vät. Oli vapai­ta ja orjia. Oli roo­ma­lai­sia ja juu­ta­lai­sia. Oli oma paik­kan­sa mie­hel­le, nai­sel­le ja lap­sel­le. Ja lap­si ei oikeas­taan ollut päte­vä yhtei­sön jäsen lai­sin­kaan ennen kuin oli aikui­nen. Nuo­ruut­ta ja tei­ni-ikää ei tun­net­tu laisinkaan.

Tuo­hon aikaan ei puhut­tu lap­sen oikeuk­sis­ta. Sitä suu­rem­mal­la syyl­lä huo­mio kiin­nit­tyy evan­ke­liu­mis­sa sii­hen koh­taan, jos­sa Jee­sus ker­too hei­dän enke­leis­tään. Enke­lit oli­vat ensim­mäi­siä lap­sia­sia­mie­hiä, jot­ka piti­vät las­ten puol­ta, var­je­li­vat heitä.

Ja jos se kaik­ki on tot­ta, mer­kit­see se samal­la sitä, että hän kuka enke­leil­le tuon työ­mää­räyk­sen on anta­nut, pitää las­ten puol­ta aivan eri­tyi­ses­ti. Jee­sus puhuu aikui­sil­le pai­na­vain sanoin: ”Kat­so­kaa, ettet­te hal­vek­si yhtä­kään näis­tä vähäi­sis­tä. Sil­lä minä sanon teil­le: Hei­dän enke­lin­sä saa­vat tai­vais­sa joka het­ki kat­sel­la minun tai­vaal­li­sen Isä­ni kas­vo­ja.” Kuu­li­joi­den maa­il­man tur­val­li­set ase­moin­nit järk­ky­vät, kun Jee­sus nos­taa raa­vai­den mies­ten kes­kel­le lap­sen ja korot­taa hänet esi­ku­vak­si tai­vas­ten valtakunnassa.

Suo­ri­tus­kes­kei­sen elä­män­ta­van kes­kel­lä on hyvä aja­tel­la tätä asi­aa het­ken. Meil­lä on elä­män aika­na monia esi­ku­via. He ansait­se­vat tuon kun­nia­ni­men suo­ri­tuk­sil­laan. Mut­ta lap­si ei suo­ri­ta. Pie­ni lap­si on aivan avu­ton, täy­sin van­hem­pien­sa ja mui­den läheis­ten huo­len­pi­don varas­sa. Hän vain odot­taa, että hänet ruo­ki­taan ja hänen muis­ta tar­peis­taan huo­leh­di­taan. Ja hie­man var­tut­tu­aan lap­si edel­leen luot­taa sii­hen, että hän on tuon huo­len­pi­don arvoi­nen. Luot­taa, niin että uskal­taa sitä jopa vaa­tia ja olla kiit­tä­mä­tön. Luot­ta­mus saa lap­sen anta­maan tämän uskon­tun­nus­tuk­sen: ”Minun isä­ni on vahvin.”

Me emme pysy loput­to­miin lap­si­na. Me kas­vam­me ja opim­me, ettei­vät van­hem­pam­me ole voit­ta­mat­to­mia, saa­ti täy­del­li­siä, ja sen­kin, ettei itse­kään ole kai­kil­le yhtä ihmeel­li­nen kuin rak­kaim­mil­leen on.

Mut­ta juu­ri mei­tä Jee­sus evan­ke­liu­mis­sa kehot­taa kat­so­maan las­ta ja etsi­mään myös sisäl­täm­me hän­tä, joka jo ker­ran olim­me. Mik­ke­lin­päi­vä­nä ei puhu­ta vain iäl­tään ja oikeuk­sil­taan lap­sis­ta, vaan kai­kis­ta Juma­lan lap­sis­ta ja kil­voit­te­lus­ta kris­tit­ty­nä. Lap­sen­kal­tai­suus on luot­ta­mis­ta elä­män anta­jan perim­mäi­seen hyvyy­teen, tur­vau­tu­mis­ta häneen ja sen tun­nus­ta­mis­ta, että tar­vit­sem­me Häntä.

Outi Poh­ja­nen, Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nan kappalainen