Kol­me kur­kea, muis­to­ja Yli­kii­min­gin Vepsältä

Erää­nä lap­suu­te­ni päi­vä­nä, alle kou­lui­käi­se­nä, olin ymmäl­lä­ni. Ihmet­te­lin, mik­si isä rik­koo kah­vi­kup­pe­ja ja lau­ta­sia. Minul­le oli ope­tet­tu, kuten lap­sil­le yleen­sä­kin, että mitään ei saa rik­koa. Nyt kui­ten­kin astioi­ta rik­koon­tui paljon.

Isä oli oppi­lai­den­sa kans­sa työn tou­hus­sa. Astioi­ta rikot­tiin hal­li­tus­ti kan­kaan sisällä.

Pie­nis­tä pala­sis­ta oppi­laat teki­vät tau­lun uuden kou­lu­ta­lon­sa käy­tä­vän sei­näl­le. Tau­lus­sa kol­me kur­kea kurot­te­lee ylöspäin.

Vie­tin lap­suu­te­ni tuos­sa kou­lus­sa. Asuim­me opet­ta­ja­per­heel­le tar­koi­te­tus­sa asun­nos­sa. Muis­tan vie­lä­kin pal­jon asioi­ta tuol­ta ajal­ta. Kesäl­lä saa­tiin juos­ta pal­jain jaloin heti kun kuu­lim­me käen kuk­ku­van. Kesäi­sin ilta­pe­sul­la käy­tiin kou­lun ran­nas­sa, isä pesi mei­dät ja äiti hoi­ti nuk­ku­maan. Kou­lun kak­si muu­ta opet­ta­jaa oli­vat niin muka­via, että sisa­rus­ten kans­sa karat­tiin usein hei­dän luok­kiin­sa kuun­te­le­maan kou­lu­ra­dio­ta, vaik­ka lähe­tys tuli­kin koto­nam­me ole­vas­ta radios­ta! Kou­lun keit­tä­jäl­tä kävim­me kysy­mäs­sä miel­tä askar­rut­ta­via asioita.

Kylän asuk­kaat kävi­vät kou­lul­la usein pelaa­mas­sa pesä­pal­loa, kir­jas­tos­sa tai lai­naa­mas­sa isä­ni kir­joi­tus­ko­net­ta. Naa­pu­rit tuli­vat tutuik­si. Kou­lul­la oli pal­jon toi­min­taa myös kou­lu­päi­vien jäl­keen niin kuin sii­hen aikaan oli tapana.

Vii­me syk­sy­nä sain tilai­suu­den käy­dä tuol­la Yli­kii­min­gin kun­nan Vep­sän kou­lul­la. Kou­lu on nyt lak­kau­tet­tu ja Yli­kii­min­ki kuu­luu nykyi­sin Oulun kau­pun­kiin. Kou­lul­la on edel­leen pal­jon toi­min­taa. Se on aktii­vi­sen kyläyh­dis­tyk­sen omis­tuk­ses­sa. Vep­sän­ky­lä­läi­set ry on toi­mi­nut kou­lul­la vuo­des­ta 1981. Ihmeel­li­sen tut­tua ja hie­noa oli kävel­lä kou­lun pihal­la lap­suut­taan muis­tel­len. Oli­han sii­tä jo aikaa, kun muu­tim­me Turun suun­taan, yli 60 vuot­ta. En ollut kos­kaan oppi­laa­na Vep­sän kou­lus­sa, mut­ta pal­jon on hyviä muistoja.

Niin hie­nos­ti kävi, että kou­lul­la oli juu­ri tuo­na het­ke­nä toi­min­taa, elä­ke­läis­ten jump­pa­pii­ri. Pää­sin sisäl­le kou­luun kat­so­maan. Käve­lin tutul­la käy­tä­väl­lä pre­si­dent­tien kuvien ohi isän enti­seen luok­kaan. Har­mo­ni oli pai­koil­laan. Pul­pe­tit oli­vat vaih­tu­neet kyläyh­dis­tyk­sen toi­min­taan parem­min sopi­vik­si työ­pöy­dik­si. Luo­kan sei­näl­lä oli luok­ka­ku­via vuo­sien var­rel­ta. Niis­sä isä hymyi­li oppi­lai­den­sa kanssa.

Käve­lin tutul­la käy­tä­väl­lä ja näin sei­näl­lä tau­lun. Tau­lus­sa kol­me kur­kea kurot­te­lee ylöspäin.

”Sitä tikul­la sil­mään, joka van­ho­ja muis­te­lee?” Suo­ma­lai­nen iki­van­ha ilmai­su, joka on kama­la. Ilmei­ses­ti tämä tar­koit­taa, että ei pitäi­si muis­tel­la van­ho­ja ikä­viä asioi­ta; ne pitäi­si unoh­taa. On tut­kit­tu, että ihmi­set ker­taa­vat eni­ten huo­no­ja, onnet­to­mia muis­to­ja. Pitäi­si siis oppia unoh­ta­maan ikä­vät muis­tot. Psy­ko­lo­gi Mar­ja Saa­ren­hei­mo opas­taa huo­no­jen muis­to­jen unoh­ta­mis­ta. Pitäi­si antaa huo­no­jen muis­to­jen tul­la ja men­nä. Ei saa jää­dä huo­noon muis­toon kiin­ni. Voi yrit­tää vaih­taa näkö­kul­maa, aja­tel­la asi­aa, vaik­ka ulko­puo­li­sen silmin.

Muis­te­len elä­mä­ni tapah­tu­mia aika ajoin. Monet muis­te­le­vat, kos­ka on niin pal­jon muis­tel­ta­vaa. Hyviä ja huo­no­ja muis­to­ja. Tapah­tu­mat eivät toki muu­tu mik­si­kään, vaik­ka kuin­ka muis­te­li­si. Jos­kus kui­ten­kin ymmär­tää parem­min tapah­tu­mia jäl­keen­päin. Voi huo­ma­ta uusia näkö­kul­mia. Tei­ni-ikäi­se­nä ollut tapah­tu­ma, joka sil­loin oli kata­stro­faa­li­nen saat­taa nyt tun­tua jopa haus­kal­ta ja lapselliselta.

Muis­te­lun lisäk­si nuo Kol­me kur­kea toi­vat minul­le mie­lui­san kokemuksen.

Eija Keto­la, OSJ:n hal­li­tuk­sen jäsen. Turun seu­dun senio­rio­pet­ta­jien pj