70 vuot­ta: Kuusa­mon tyt­tö pää­tyi Leu­val­le emännäksi

Sirkka Perälän eläkepäivien harrastuksiin lukeutuvat Eläkeliiton ja seurakunnan kerhoissa käynti sekä bingon pelaaminen oman pienen peliporukan kesken. Kesäisin hän myös pyöräilee aktiiviseti. Arkisin hänen hoidossaan on naapurissa asuva kahdeksanvuotias lapsenlapsi, joka saapuu koulusta mummon luokse odottamaan äitiään tulevaksi töistä.Sirkka Perälän eläkepäivien harrastuksiin lukeutuvat Eläkeliiton ja seurakunnan kerhoissa käynti sekä bingon pelaaminen oman pienen peliporukan kesken. Kesäisin hän myös pyöräilee aktiiviseti. Arkisin hänen hoidossaan on naapurissa asuva kahdeksanvuotias lapsenlapsi, joka saapuu koulusta mummon luokse odottamaan äitiään tulevaksi töistä.

Sirk­ka Perä­lä syn­tyi maa­lis­kuun ensim­mäi­se­nä päi­vä­nä 1954 kuusa­mo­lai­sen maan­vil­je­li­jä­per­heen toi­sek­si nuo­rim­mak­si lap­sek­si sisa­rus­sar­jaan, johon lap­sia kaik­ki­aan syn­tyi nel­jä­tois­ta. Sirk­ka oli kat­raas­ta ensim­mäi­nen, joka syn­tyi sai­raa­las­sa, vie­lä hän­tä hie­man van­hem­mat kak­so­set näki­vät päi­vän­va­lon kotioloissa.

Seit­se­män van­ha­na käyn­nis­tyi Sir­kan­kin kou­lu­tai­val van­hem­pien sisa­rus­ten vanavedessä.

– Säk­ki­län kou­luun oli mat­kaa yhdek­sän kilo­met­riä, ja sin­ne pääs­tiin aamui­sin tak­sin kyy­dil­lä. Ilta­päi­väl­lä tulim­me toi­si­naan met­sä­pol­ku­ja myö­ten kotiin, kun kyy­tiä oli­si muu­ten pitä­nyt odot­taa niin pit­kään. Ei sitä sil­loin kukaan miten­kään kum­ma­na pitä­nyt, enkä muis­ta van­hem­pien­kaan olleen huo­lis­saan. Sel­lai­nen liik­ku­mi­nen oli sil­loin ihan taval­lis­ta ja luon­te­vaa, Perä­lä muistaa.

Säk­ki­län kou­lus­sa käy­ty­jen nel­jän luo­kan jäl­keen saat­toi pyr­kiä kes­ki­kou­luun Kuusa­mon kir­kon­ky­läl­le, ja sin­ne vei Sir­kan­kin tie seuraavaksi.

Moneen työ­hön ison per­heen lap­set tot­tui­vat jo nuo­ri­na, ja isän muka­na Kit­kal­la muik­ku­ja pyy­tä­mäs­sä sekä nii­tä sit­ten myös per­kaa­mas­sa oli­vat kaik­ki heti kun kyke­ni­vät. Par­haim­mil­laan kalaa saat­toi tul­la jopa tuhat kiloa ker­ral­la, joten perat­ta­vaa riit­ti useam­mak­si päiväksi.

Kalas­tuk­ses­ta saa­tiin myös lisä­tu­lo­ja, sil­lä muik­ku­ja tul­tiin kotoa asti osta­maan aina Sal­las­ta saak­ka. Tei­ni-iäs­sä löy­tyi työ­tä jo kodin ulko­puo­lel­ta­kin, kun Sirk­ka pää­si kesä­töi­hin Oulan­gan kan­sal­lis­puis­ton kios­kil­le. Kesä­työs­tään hän ansait­si varat emän­tä­kou­lun käy­mi­seen, jon­ne hän kuu­den­tois­ta ikäi­se­nä oppi­vel­vol­li­suu­den pää­tyt­tyä myös hakeutui.

– Isä ei oli­si halun­nut minun sin­ne mene­vän, vaan hänen mie­les­tään oli­si pitä­nyt jää­dä kotiin töi­hin. Sen ver­ran hänen asen­tees­taan sisuun­nuin, että sain Kemi­jär­vel­tä kurs­sin par­haan todis­tuk­sen ja sti­pen­din­kin, piti­hän minun isäl­le näyttää.

Emän­tä­kou­lus­ta oppi­mi­aan tai­to­ja nuo­ri Sirk­ka pää­si käyt­tä­mään keit­tä­jän töis­sä muun muas­sa TVH:n ruo­ka­las­sa Tai­val­kos­kel­la. Kun siel­lä työt lop­pui­vat, ohjau­tui hän vuo­den 1974 alus­sa Yli-Iin Leu­val­le huo­leh­ti­maan vas­tak­koin eron­neen Juho “Jus­si” Perä­län kym­me­nen ja kah­den­tois­ta ikäi­sis­tä lap­sis­ta sekä tilan kar­jas­ta Perä­län itsen­sä käy­des­sä töis­sä muualla.

Jon­kin ajan kulut­tua soi­vat hää­kel­lot, ja Sirk­ka jäi taloon Jus­sin vai­mok­si. Per­he kas­voi ja työ­tä riit­ti niin las­ten kuin maa­ta­lous­töi­den paris­sa. Kar­jan­pi­don per­he jou­tui lopet­ta­maan kah­dek­saa vuot­ta myö­hem­min Sir­kan saa­tua pahan pöly­al­ler­gian. Kun­tou­tuk­sen jäl­keen hän opis­ke­li kotia­vus­ta­jak­si sekä myö­hem­min työn ohes­sa myös lähihoitajaksi.

1980-luvun puo­li­vä­lis­sä per­he koki kovan iskun, kun Juho-puo­li­so yllät­täen meneh­tyi. Sirk­ka odot­ti tuol­loin paris­kun­nan vii­det­tä las­ta, joka syn­tyi kak­si kuu­kaut­ta isän­sä kuo­le­man jäl­keen. Lap­sis­ta van­hin­kin oli vas­ta 11-vuotias.

– Sil­loin oli­sin var­maan romah­ta­nut, ellen oli­si ollut sii­nä tilas­sa. Oli vain pak­ko jak­saa, ja onnek­si minul­la oli ole­mas­sa jo oma työ­ni, etten jää­nyt aivan tyh­jän pääl­le, vaik­ka tiuk­kaa onkin mon­ta ker­taa ollut, hän mietiskelee.

Vas­toin­käy­mi­siä Sirk­ka Perä­län elä­mään on mah­tu­nut myö­hem­min­kin, sil­lä vuo­den 1993 syys­kuus­sa per­heen koti paloi lähes kivi­jal­kaan. Taloon oli tekeil­lä remont­ti, joka oli jo mel­kein val­mis, kun tuli tuho­si kiin­teis­tön. Sirk­ka itse oli töis­sä Pah­ka­kos­kel­la, kun naa­pu­ri ilmoit­ti hänel­le palosta.

– Tie­sin nuo­rim­man lap­sen juu­ri pääs­seen kou­lus­ta. Tuli hir­veä pel­ko, onko hän ehti­nyt taloon men­nä ja jää­nyt liek­kei­hin. Kaik­ki sen­tään hen­gis­sä säi­lyim­me, vaik­ka muu­ten ei jää­nyt kuin vaat­teet päälle.

Puo­li vuot­ta per­he asui Yli-Iin kir­kon­ky­läl­lä vuo­kra-asun­nos­sa, sit­ten saa­tiin uusi talo pys­tyyn. Lap­set vart­tui­vat ja elä­mä alkoi sees­tyä. Sirk­ka viih­tyi työs­sään, jon­ka puit­teis­sa hän kul­ki hoi­ta­mas­sa sotain­va­li­de­ja ja muun muas­sa kul­jet­ta­mas­sa heil­le aterioita.

– Kun aloi­tin, oli Yli-Iis­sä vie­lä kuusi­tois­ta sotain­va­li­dia, jot­ka kaik­ki asui­vat omis­sa kodeis­saan. Sitä mukaa, kun he vähe­ni­vät, tuli hoi­det­ta­vak­se­ni mui­ta­kin van­huk­sia, mut­ta niin kau­an kuin inva­li­de­ja elos­sa oli, hoi­din hei­tä. Hei­dän hoi­ta­mi­sen­sa oli minus­ta hyvin antoi­saa ja ymmär­sin hei­tä, sil­lä oma isä­ni­kin oli sotainvalidi.

Työ­uran­sa lop­pu­puo­lel­la Perä­lä ehti työs­ken­nel­lä myös van­hus­ten hoi­vayk­si­kös­sä. Elä­ke­vuo­siin­kin mah­tui vie­lä uusi ikä­vä yllä­tys, kun hänel­tä vuon­na 2020 löy­det­tiin syö­pä. Kii­reel­li­sen leik­kauk­sen ja sytos­taat­ti­hoi­to­jen myö­tä tau­ti näyt­tää talt­tu­neen mut­ta on par­hail­laan­kin seurannassa.

Syn­ty­mä­päi­vään­sä Sirk­ka ei aja­tel­lut juh­lia, mut­ta jäl­ki­kas­vu oli eri miel­tä, ja niin­pä he sai­vat äitin­sä­kin innos­tu­maan, “kun nyt ker­ran elä­vien kir­jois­sa vie­lä ollaan”, kuten päi­vän­san­ka­ri itse asian ilmai­see. Merk­ki­päi­vää juh­li­taan Kie­ri­kin Meri­pih­ka­sa­lis­sa tule­va­na lau­an­tai­na puo­lil­ta­päi­vin alkaen.

TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.