Kuu­kau­den esi­ne: Tulen­kul­jet­ta­jan pak­ku­la vuo­de­ta 1716

Ihmis­kun­nan tär­keim­pä­nä kek­sin­tö­nä voi­daan pitää tulen­te­koa ja ‑käyt­töä. Ihmi­nen osa­si käyt­tää tul­ta satun­nai­ses­ti jo yli mil­joo­na vuot­ta sit­ten. Tuli opit­tiin itse sytyt­tä­mään 50000–100 000 vuot­ta sit­ten. Tulen saan­ti oli kes­kei­nen ihmi­sen koko ole­mas­sao­lol­le kult­tuu­rio­len­to­na. Tulen myö­tä tuli pal­jon uusia tai­to­ja: Se muut­ti mal­min metal­lik­si, saven kovak­si kera­mii­kak­si ja puun läm­mök­si. Tuli antoi lei­vän ja tuli antoi valon. Tuli toi myös vit­sauk­sia ja tuhoja.

Var­hai­sim­mat tulen­te­ko­työ­ka­lut perus­tui­vat kit­kaa­mi­seen, kah­den puun toi­si­aan vas­taan han­kaa­mi­seen. Menet­te­ly­ta­po­ja oli eri­lai­sia: höy­läys, sahaus, auraus ja poraa­mi­nen, jot­ka kaik­ki edel­lyt­ti­vät kah­den eri­lai­sen puu­ai­nek­sen toi­siin­sa han­kaa­mis­ta. Hyvin sopi­vat yhteen esim. kui­va, kova koi­vu­puu ja vähä­ter­vai­nen kelo tai kui­va koi­vu­puu ja ”elä­vän puun pak­ku­la”. Kai­kis­sa mene­tel­mis­sä oli tär­ke­ää, että saa­tiin syn­ty­mään puu­jau­het­ta, sil­lä juu­ri sii­nä syn­tyi kipi­nä ja kyte­mä ja lopul­ta ”kit­kan­va­la­kia”.

Tulus­rau­dat tuli­vat meil­lä jo van­hem­mal­la rau­ta­kau­del­la (1–200 jaa) tun­ne­tuik­si, mut­ta yleis­tyi­vät vas­ta seu­raa­val­la ajan­jak­sol­la. Nuo­rem­mal­la rau­ta­kau­del­la tulus­rau­to­ja kan­net­tiin vyöl­lä samoin kuin tulus­kuk­ka­roi­ta pii­ki­ven ja rikin säi­ly­tys­paik­ka­na. Ne oli­vat sil­loin kuten myö­hem­min­kin kah­ta eri muo­toa: taval­li­sia kuk­ka­roi­ta tai tupak­ka­mas­sin tapai­sia. Vas­ta myö­hem­min tuli tavak­si kiin­nit­tää tuli­rau­ta kuk­ka­ron pohjaan.

Tulen tekoon tar­vit­tiin myös tau­laa, Se val­mis­tet­tiin koi­vun kää­väs­tä, jos­ta sydän ja kuo­ri pois­tet­tiin. Kel­vol­lis­ta osaa pidet­tiin lipeä­ve­des­sä, min­kä jäl­keen se kui­vat­tiin, hakat­tiin peh­meäk­si ja käsin veny­tel­tiin ja hie­rot­tiin möy­heäk­si. Mitä kui­vem­pi ja peh­meäm­pi tau­la oli, sitä parem­min se syt­tyi. Tulen­te­ko tapah­tui siten, että tau­la­pa­la pan­tiin vasem­paan käteen ote­tun pii­ki­ven pääl­le, johon oikeal­la kädel­lä tuli­rau­taa isket­tiin. Pii­ki­ves­tä sin­gah­te­le­vat kipu­nat sai­vat tau­lan kytemään.

Tulen­te­ko oli äärim­mäi­sen vai­val­lois­ta aina 1850-luvul­le saak­ka, jol­loin hel­po­tuk­sen toi­vat nyky­ai­kais­ten tuli­tik­ku­jen kek­si­mi­nen ja teol­li­sen val­mis­tuk­sen alka­mi­nen maas­sam­me. Tulen­teon han­ka­luu­den takia oli tär­ke­ää, että tuvan lie­des­sä kyti ”ikui­nen tuli”. Ensim­mäi­se­nä huo­le­na aamul­la ylös nous­tes­sa oli sen hiil­lok­ses­ta hake­mi­nen ja ilmi tuleen puhal­ta­mi­nen. Mikä­li elä­vää kekä­let­tä ei lie­des­tä löy­ty­nyt, läh­det­tiin mie­luum­min naa­pu­ris­ta lai­naa­maan, kuin ryh­dyt­tiin vai­va­loi­siin viri­tys­hom­miin. Tulen­kul­jet­ta­ja otti oitis uunin pan­kol­ta mukaan­sa tuli­pah­kan eli pak­ku­lan ja suo­riu­tui tulen haku­mat­kal­le lähim­mäs­tä talosta.

Tapah­tui­pa mui­noin 1850-luvul­la kuo­lon vie­rail­les­sa Van­han Mik­ko­sen talos­sa niin, että Riit­ta-emän­tä jäi yksin vii­den pie­nen lap­sen­sa kans­sa. Täl­löin eräs kylän isän­tä­mie­his­tä las­kel­moi tilai­suu­ten­sa tul­leen. Hän aset­te­li elä­vät kekä­leet pak­ku­laan meni ja polt­ti Rii­tan nave­tan pakot­taak­seen hänet myy­mään tilan­sa. Muu­ta­man vuo­den kulut­ta tuho­polt­ta­ja tun­nus­ti tekon­sa kuo­lin­vuo­teel­laan. Neu­vo­kas Riit­ta ei lan­nis­tu­nut vas­toin­käy­mi­sis­tä. Hän sai pidet­tyä talon­sa ja emän­nöi tör­mäl­lä vie­lä lähes kol­me­kym­men­tä vuotta.

Kii­min­ki-Seu­ra r.y. aloit­ti vuo­den 2021 syys­kuus­sa Ran­ta­poh­jas­sa Kuu­kau­den esi­ne ‑tee­man mukai­sen jut­tusar­jan. Pää­sään­töi­ses­ti kuu­kausit­tain ilmes­ty­väs­sä jutus­sa esi­tel­lään van­ho­ja esi­nei­tä ja työ­ka­lu­ja sekä ker­ro­taan nii­den käyt­tö­tar­koi­tuk­ses­ta. Syys­kuus­sa 2021 esit­te­lys­sä oli Kylän­ka­pu­la eli olter­man­nin­ka­pu­la, loka­kuus­sa Kau­laus­lau­ta ja ‑tuk­ki, mar­ras­kuus­sa enti­sa­jan teu­ras­ta­jan puuk­ko­set­ti, jou­lu­kuus­sa Poron län­get. Vii­me vuo­den tam­mi­kuus­sa esi­tel­tiin Luu­luis­ti­met, hel­mi­kuus­sa Jää­sa­ha, maa­lis­kuus­sa Hir­ven­hiih­tä­jän suk­set, huh­ti­kuus­sa Vete­raa­nin sota­muis­to 1808–1809, kesä­kuus­sa Lii­tu­pii­put, hei­nä­kuus­sa Suo­suk­set ja Sii­pi­vii­ka­te, mar­ras­kuus­sa Ploo­tu­lauk­ku 1768 ja ploo­tu ja jou­lu­kuus­sa pläk­ki­lyh­ty. Tämän vuo­den ensim­mäi­se­nä kuu­kau­den esi­nee­nä on Tulen­kul­jet­ta­jan pak­ku­la vuo­del­ta 1716.

Kii­min­ki-Seu­ra on perus­tet­tu 1999. Yhdis­tyk­sen toi­mia­lu­ee­na on Oulun kau­pun­gin suur­alu­eet Kii­min­ki ja Jää­li, eli enti­sen Kii­min­gin kun­nan alue.

Yhdis­tyk­sen toi­min­nan tar­koi­tuk­se­na on mm. koti­seu­tu­tie­tou­den lisää­mi­nen, koti­seu­tu­hen­gen yllä­pi­tä­mi­nen ja oma­toi­mi­suu­den voi­mis­ta­mi­nen sekä koti­seu­dun kult­tuu­rien vaa­li­mi­nen ja edis­tä­mi­nen. Näi­tä asioi­ta Kuu­kau­den esi­ne jut­tusar­ja tukee, ker­too yhdis­tyk­sen joh­to­kun­nan puheen­joh­ta­ja Mat­ti Kon­tio.

Jut­tusar­jan kuu­kau­den esi­neen esit­te­lee asian har­ras­ta­ja ja joh­to­kun­nan jäsen Eino Mik­ko­nen. Kii­min­ki-Seu­ran muut joh­to­kun­nan jäse­net ovat Aila Berg, Mari­ka Hut­tu, Eero Hut­tu­la, Han­ne­le Kuti­lai­nen, Mar­ja-Tert­tu Mer­ta­nie­mi, Mar­ja-Lii­sa Ruo­ko­la ja Eeva-Lii­sa Vil­mi.

Läh­teet: Uuno Sire­lius: Suo­men kan­san­omais­ta kult­tuu­ria; Esi­neel­li­sen kan­sa­tie­teen tulok­sia, 1919, suul­li­nen peri­mä­tie­to, Kuu­kau­den esi­ne: Eino Mik­ko­sen yksityiskokoelma

Tutus­tu Ran­ta­poh­jan tilaus­tar­jouk­siin täs­tä!