Har­taus: Kärsimyksestä

Kär­si­mys ei alka­nut kak­si vuot­ta tai rei­lu kuu­kausi sit­ten. Sai­rau­det ja sodat kuu­lu­vat ihmis­kun­nan his­to­ri­aan ja nykyi­syy­teen. Elä­män krii­sit ja kär­si­myk­set ovat myös hyvin yksi­tyi­siä ja lähi­pii­riä kos­ke­via: kivun ja tus­kan koke­mis­ta kehos­sa ja mie­les­sä, pelon ja häpeän koke­muk­sia, pet­ty­myk­siä elä­män raunioilla.

Omil­la valin­noil­lam­me ja ihmis­kun­ta­na aiheu­tam­me kär­si­mys­tä itsel­lem­me, toi­sil­lem­me ja luon­nol­le. Toi­saal­ta me samat ihmi­set puhum­me ja teem­me hyvää huo­leh­tien toi­sis­tam­me. Välil­lä toi­mim­me vahin­gol­li­ses­ti, vaik­ka tar­koit­tai­sim­me hyvää. Teem­me siis yhtä aikaa hyviä ja paho­ja teko­ja. Maa­il­mas­sa ja meis­sä itses­säm­me vai­kut­ta­vat hyvyy­den ja pahuu­den voimat.

Epä­tie­toi­si­na kysym­me, mis­sä rakas­ta­va Juma­la on, kun hänen luo­man­sa maa­il­ma ja ihmi­nen kär­sii? Mis­sä Juma­la on kär­si­myk­sen koh­da­tes­sa? Jee­sus huusi ris­til­lä roik­kues­saan ennen kuo­le­mis­taan: ”Juma­la­ni, mik­si hyl­kä­sit minut?” Monel­la on saman­suun­tai­nen koke­mus: minut on unoh­det­tu, eikä kukaan auta minua.

Jee­sus on ihmi­nen ja samal­la hän on Juma­la. Juma­la oli siis sii­nä, kun Jee­sus kär­si ja kuo­li ris­til­lä. Hän itki ja huusi tus­kaan­sa, kuten ihmi­nen tekee. Juma­la on kär­si­myk­ses­sä lähem­pä­nä kuin kukaan muu.

Pää­siäis­tä edel­tä­vä paas­ton­ai­ka syve­nee. Paas­ton mat­kaan liit­tyy totuu­den etsi­mi­nen ja tun­nus­ta­mi­nen itses­tä ja maa­il­mas­ta. Lop­pu­tu­los tai­taa olla, että me tar­vit­sem­me apua. Emme sel­viä ilman anteek­sian­toa ja armoa.

Sano­taan, ettei Juma­lal­la ole mui­ta jal­ko­ja ja käsiä, kuin mei­dän jal­kam­me ja kätem­me. Mei­tä tar­vi­taan hyvyy­den tal­koi­siin: jaka­maan kuor­mia tois­tem­me kans­sa ja kan­ta­maan taak­ko­ja yhdes­sä. Mei­tä tar­vi­taan vil­je­le­mään, var­je­le­maan ja teke­mään rau­han teko­ja — rukoi­le­maan ja teke­mään työ­tä. Hyvyy­den voi­ma tulee Juma­lal­ta, ja se kan­taa ja vah­vis­taa meitä.

Kevään tul­les­sa näem­me, ja sik­si tie­däm­me, että valo voit­taa pimeän. Lumi ja jää sulaa. Luon­to herää kas­vuun. Pää­siäi­sen vies­ti kuu­luu jokai­seen päi­vään: Kris­tus voit­ti kuo­le­man, paha on voi­tet­tu. Usko on tähän vies­tiin tart­tu­mis­ta ja luot­ta­mis­ta sii­hen. Juma­la, joka on täy­del­li­nen rak­kaus, hyvyys ja kau­neus, on voit­ta­nut kai­ken pahuuden.

Rukouk­sek­si tule­van sun­nun­tain Psal­mis­ta 43:

Sinä, Juma­la, olet ainoa tur­va­ni. Mik­si olet hylän­nyt minut?

Mik­si minun täy­tyy kul­kea surus­ta synk­kä­nä,  kär­siä vihol­li­sen sortoa?

Lähe­tä valo­si ja totuu­te­si! Ne joh­dat­ta­koot minua, ne vie­kööt minut pyhäl­le vuo­rel­le­si, sinun asuntoihisi.

Minä tah­don tul­la sinun alt­ta­ri­si eteen, sinun etee­si, Juma­la, minun iloni!

Siel­lä saan ylis­tää sinua lyy­raa soit­taen, Juma­la, minun Jumalani!

Mik­si olet masen­tu­nut, sie­lu­ni,   mik­si olet niin levoton?

Odo­ta Juma­laa! Vie­lä saan kiit­tää häntä,

Juma­laa­ni, auttajaani.

Johan­na Kero­la, dia­ko­nis­sa, Hau­ki­pu­taan seurakunta