Kun me sanom­me ’Jee­suk­sen nimes­sä’, saa tämä meis­sä aikaan var­mas­ti monen­lai­sia tun­tei­ta, sekä posi­tii­vi­sia, mut­ta myös nega­tii­vi­sia, onhan hänen nimes­sään teh­ty kaut­ta aikain sekä pal­jon hyvää, mut­ta myös pahaa. Sel­lai­nen on ihmisluonto.

Sii­hen aikaan. Nämä sanat aloit­ta­vat tutun jou­lue­van­ke­liu­min. Evan­ke­lis­ta Luu­kas sitoo Jee­suk­sen syn­ty­män tiet­tyyn aikaan ja paik­kaan. Nimit­täin kei­sa­ri Augus­tuk­sen hal­lin­ta­kau­teen Roo­man val­ta­kun­nas­sa ja hänen val­ta­kun­tan­sa verol­le­pa­non ajan­koh­taan. Gali­le­aan ja Juudeaan.

”Tänään on kor­keu­des­ta luok­sem­me tul­lut Vapah­ta­ja, kir­kas Koin­täh­ti, ja me pimey­des­sä ja var­jos­sa olleet olem­me löy­tä­neet totuu­den, sil­lä Her­ra on syn­ty­nyt Neit­sees­tä” (Jou­lun aamu­pal­ve­luk­sen eksapostilario).