Ystä­vyy­den poh­din­ta toi menes­tys­tä kir­joi­tus­kil­pai­lus­sa

Hau­ki­pu­taan kou­lun 9. luo­kan oppi­laat Ilo­na Perä­nen ja Lot­ta Mar­ti­mo ovat saa­neet eri­tyis­kun­nia­mai­nin­nan val­ta­kun­nal­li­ses­sa Unescon kir­joi­tus­kil­pai­lus­sa. He osal­lis­tui­vat ryh­mä­kir­joi­tus­ten sar­jaan ja kir­joit­ti­vat yhdes­sä aihees­ta “Voi­ko ystä­vyyt­tä oppia”.

Kir­joi­tus­kil­pai­lu oli suun­nat­tu Unesco-ver­kos­toon kuu­lu­viin perus­kou­lui­hin, joi­hin myös Hau­ki­pu­taan kou­lu kuu­luu. Sar­jo­ja oli kai­kil­le luok­ka-asteil­le. Eri sar­joi­hin osal­lis­tui kaik­ki­aan sato­ja kir­joi­tuk­sia, jois­ta 1–2 paras­ta pal­kit­tiin eri­tyis­kun­nia­mai­nin­noil­la ja seu­raa­vat 1–3 paras­ta kun­nia­mai­nin­noil­la. Lukio­lai­sil­le oli oma essee­kil­pai­lu.

Arviois­sa ansioik­si kat­sot­tiin aiheen asian­mu­kai­nen käsit­te­ly, aiheen filo­so­fi­nen ymmär­tä­mi­nen, perus­te­lut, kir­joi­tel­man joh­don­mu­kai­suus ja omin­ta­kei­suus.

Ilo­na Perä­nen ja Lot­ta Mar­ti­mo valit­si­vat aiheen, joka oli heil­le hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti lähei­nen.

– 7. luo­kal­la emme tun­te­neen toi­siam­me lain­kaan emme­kä olleet miten­kään lähei­siä, saa­ti ystä­viä. 8. luo­kal­la aloim­me tutus­tua toi­siim­me, eikä se ollut aluk­si miten­kään help­poa. Nyt olem­me par­haim­pia kave­rei­ta, Ilo­na ja Lot­ta ker­to­vat.

He ovat ehdot­to­mas­ti sitä miel­tä, että ystä­vyyt­tä voi myös ope­tel­la ja oppia. Jopa viha tois­ta koh­taan voi vaih­tua ajan kans­sa ystä­vyy­dek­si. Tämä vaa­tii molem­min puo­lin roh­keut­ta, tai­toa ja asen­net­ta. Tie­ten­kään ei voi olla var­maa, että ystä­vys­ty­mi­nen onnis­tui­si aina.

Kir­joi­tel­mas­saan Ilo­na ja Lot­ta pää­tyi­vät myös sii­hen, että “Ystä­vyys on koko ajan muut­tu­va asia ja ystä­vyyt­tä on niin mon­ta eri lajia kuin on ihmi­siä­kin. Ystä­vyys on hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti jokai­sel­le oma tai­val”.

Kir­joi­tus­kil­pai­lun pal­kin­not jaet­tiin mar­ras­kuun lopus­sa Hel­sin­gis­sä Filo­so­fian päi­vän tapah­tu­mas­sa Ope­tus­hal­li­tuk­sen tilois­sa. Sin­ne mat­ka­si­vat junal­la myös Ilo­na Perä­lä ja Lot­ta Mar­ti­mo. Tapah­tu­ma oli jän­nit­tä­vä. Hau­ki­pu­taan kou­lul­la juo­tiin kak­ku­kah­vit menes­tyk­sen kun­niak­si tiis­tai­na.

Pal­kin­to­jen­ja­ko­ti­lai­suu­des­ta.

Menes­ty­mi­nen kil­pai­lus­sa kan­nus­taa molem­pia jat­ka­maan kir­joit­ta­mis­har­ras­tus­ta. He kir­joit­te­le­vat mie­lel­lään kai­ken­lai­sia teks­te­jä ja luke­vat pal­jon kir­jo­ja.

Kir­jo­jen luke­mi­sen innos­tuk­sen vähe­ne­mi­ses­tä las­ten, nuor­ten ja aikuis­ten­kin kes­kuu­des­sa on vii­me aikoi­na kan­net­tu ylei­ses­ti huol­ta. Sen ovat havain­neet myös Ilo­na ja Lot­ta sekä Hau­ki­pu­taan kou­lun his­to­rian ja yhteis­kun­tao­pin opet­ta­ja, Unesco-toi­min­nas­sa muka­na ole­va Tii­na Hin­tik­ka.

– On hei­tä, jot­ka luke­vat pal­jon kir­jo­ja ja hei­tä, jot­ka eivät lue lain­kaan, tai vain sen, mikä on pak­ko, he har­mit­te­le­vat.

Ruu­tu vie tänä päi­vä­nä aikaa luke­mi­sel­ta.

Tii­na Hin­ti­kan mukaan kir­jo­jen luke­mi­sen har­ras­tus näkyy lue­tun ymmär­tä­mi­ses­sä ja siten myös kou­lu­me­nes­tyk­ses­sä.

Ilo­na Perä­nen ja Lot­ta Mar­ti­mo päät­tä­vät kevääl­lä perus­kou­lun. Pian on aika päät­tää, mihin sit­ten. Molem­mat aiko­vat jat­kaa lukioon. He odot­ta­vat lukioi­hin tutus­tu­mi­sia, jon­ka jäl­keen on hel­pom­pi päät­tää, mihin lukioon pyr­kiä.

 

Ilo­na Perä­sen ja Lot­ta Mar­ti­mon voit­toi­sa kir­joi­tus:

Voi­ko ystä­vyyt­tä oppia?

Aihee­nam­me oli kysy­mys, voi­ko ystä­vyyt­tä oppia. Me ymmär­räm­me asian sil­lä taval­la, että hen­ki­löt, jot­ka eivät vält­tä­mät­tä aluk­si pitä­neet toi­sis­taan tai jopa viha­si­vat toi­si­aan, pys­ty­vät oppi­maan ajan myö­tä pitä­mään toi­sis­taan ja ole­maan ystä­viä. Joil­la­kin se saat­taa kes­tää kuu­kau­den tai vuo­den tai jopa vii­si vuot­ta. Kai­kil­la tuo oppi­mi­sen aika on hen­ki­lö­koh­tai­nen eikä kukaan voi mää­rit­tää sitä toi­sen puo­les­ta. Joil­le­kin kui­ten­kin ystä­vyy­den oppi­mi­nen voi olla hyvin han­ka­laa eikä se vält­tä­mät­tä onnis­tu ollen­kaan. Tai heil­lä on vain nega­tii­vis­ta koke­mus­ta asias­ta, eivät­kä he halua enää edes yrit­tää. Oma asen­ne siis vai­kut­taa oppi­mi­seen huo­mat­ta­vas­ti. Nega­tii­vi­sil­la ihmi­sil­lä ystä­väl­li­syys ja muka­vuus ei vält­tä­mät­tä tule luon­nos­taan, joten heil­lä saat­taa olla ongel­mia ystä­vien saa­mi­ses­sa. Heil­le siis ystä­vyy­den oppi­mi­nen tulee tar­pee­seen. Posi­tii­vi­set ihmi­set yleen­sä ovat kai­kil­le ystä­väl­li­siä ja muka­via, eikä heil­lä vält­tä­mät­tä ole tar­vet­ta edes oppia ystä­vyyt­tä. Kui­ten­kin ystä­vyy­den oppi­mi­sen tai­to ja tar­ve on kai­kil­le hen­ki­lö­koh­tai­nen eikä kukaan voi mää­rit­tää sitä kenen­kään puo­les­ta.

Käsit­tee­nä ystä­vyys on taval­laan osa mei­tä kaik­kia, se on mei­dän kaik­kien sisäl­lä. Ystä­vyys on riip­pu­ma­ton iäs­tä, suku­puo­les­ta tai mis­tään muus­ta­kaan kon­kreet­ti­ses­ta ryh­mä­si­don­nai­suu­des­ta. Ystä­vyys on vil­pi­tön­tä ja lojaa­lia. Ystä­vyy­den oppi­mi­nen on rajal­lis­ta, kos­ka ihmi­sel­le, jon­ka aja­tuk­set eivät ole muu­al­la kuin omas­sa itses­sään, ystä­vyy­den oppi­mi­nen tai suh­tei­den luo­mi­nen voi olla vai­ke­aa. Jokai­nen tar­vit­see seu­raa, ihmi­nen on luo­tu lau­mae­läi­mek­si. Maa­il­man yksi­näi­sin ihmi­nen ei osaa edes kuvi­tel­la, mil­lais­ta on elää ihmi­nen vie­rel­lä, joka on aina tuke­na ja tie­tää sinus­ta kai­ken. Yksi­näi­sin on hän, joka ei osaa kuvi­tel­la ystä­vää ja hän, joka hai­kai­lee ystä­vyy­den perään, mut­ta samal­la hal­vek­sii kaik­kea. Ystä­vyyt­tä ei voi oppia myös­kään, jos kuvit­te­lee vain yksit­täi­siä hyö­ty­jä. Samal­la, kun ystä­vyy­den oppi­mi­nen on kah­teen jaka­va asia, on myös sen säi­ly­mi­nen työ­läs­tä. Ystä­vyy­den eteen pitää teh­dä töi­tä, ystä­vyys ja sen luot­ta­mus on koko ajan kas­va­va ja voi­mis­tu­va koko­nai­suus. Luot­ta­mus ei ole itses­tään­sel­vyys.

Ystä­vyy­den oppi­mi­nen sisäl­tää myös sen, että joku ei vält­tä­mät­tä ole ennen omis­ta­nut ystä­vää tai ollut ihmis­kon­tak­tis­sa, ja sen myö­tä ystä­vyy­den oppi­mi­nen on tar­peen, kos­ka hen­ki­lö ei ole ennen tien­nyt mitään, mitä ystä­vyys pitää sisäl­lään. Ystä­vyys on iso osa jokais­ta ihmis­tä, ensim­mäi­set ystä­vyy­den aske­leet käy­dään jo per­heen kans­sa, sil­lä isä, äiti ja sisa­ruk­set ovat ensim­mäi­siä ihmi­siä kenel­le opit puhu­maan ja joi­den kans­sa ollaan teke­mi­sis­sä.

Ihmi­set voi­vat oppia mel­kein mitä vain. Ystä­vyys ei juu­ri eroa täs­sä asias­sa, mut­ta jos jon­kun luon­tee­seen liit­tyy aivan vas­ta­koh­tai­sia piir­tei­tä, mitä ystä­vyy­teen tar­vi­taan. Sil­loin ystä­vyys käsi­tee­nä voi olla vai­ke­aa tai ei vält­tä­mät­tä tun­nu omal­ta. Jokai­nen kui­ten­ki tar­vit­see seu­raa, oli­pa kysees­sä lähei­nen ihmi­nen tai yksit­täi­nen koh­taa­mi­nen. Ilman ystä­viä tai muun­lais­ta seu­raa kukaan ei pär­jää, tai ole täy­sin onnel­li­nen.

Jos­kus ystä­vyys on vain vii­saam­paa lopet­taa ja jos­kus se jopa voi vain väl­jäh­tää itses­tään, mut­ta se ei tar­koi­ta, ettei­vät kysei­set hen­ki­löt osai­si yllä­pi­tää min­kään­lais­ta ystä­vyyt­tä. Se ei ole yksin­ker­tais­ta, jos ystä­vyys ikään kuin sam­muu. Se ei ole vält­tä­mät­tä kiin­ni sii­tä, ettei­kö ihmis­suh­det­ta oli­si yri­tet­ty pitää koos­sa, mut­ta tapauk­sis­sa jois­sa luot­ta­mus mene­te­tään puo­lin tai toi­sin, kysees­sä on taval­laan tahal­li­nen välien kat­kea­mi­nen. Täl­lai­sen tilan­teen jäl­keen ystä­vyy­den uudel­leen oppi­mi­nen voi olla vai­ke­aa. Ystä­vyyt­tä oppies­sa tär­kein raken­neo­sa on luot­ta­mus. Mei­dän mie­les­täm­me ei ole mer­ki­tys­tä, ovat­ko hen­ki­löt yhtään saman­lai­sia. Se on tie­ten­kin hel­pot­ta­va teki­jä, jos on yhdis­tä­viä teki­jöi­tä, mut­ta ei lain­kaan pakol­li­nen.

Myös ystä­vyyt­tä oppi­neet hen­ki­löt rii­te­le­vät. Vaik­ka aiem­pi viha oli­si­kin muut­tu­nut rak­kau­dek­si, ei se tar­koi­ta, että sil­loin ystä­vyys oli­si täy­del­lis­tä, sil­lä täy­del­lis­tä ystä­vyyt­tä ei ole ole­mas­sa­kaan. Kai­kil­le tulee jos­kus eri­mie­li­syyk­siä ja niis­tä voi­daan rii­del­lä. Kaik­ki teke­vät myös inhi­mil­li­siä vir­hei­tä, sel­lai­sia ihmi­set ovat. Me olem­me kaik­ki täy­del­li­sen epä­täy­del­li­siä eikä kenel­tä­kään voi odot­taa täy­del­lis­tä suo­ri­tus­ta jokai­ses­sa hel­pos­sa taik­ka han­ka­las­sa asias­sa, var­sin­kin kun ystä­vyys on yksi han­ka­lim­mis­ta asiois­ta, mitä tie­däm­me.

Las­ten sar­ja nimel­tään My Litt­le Pony, Ystä­vyy­den tai­kaa, ker­too ystä­vyy­den oppi­mi­ses­ta, ja kuin­ka yksi­näi­nen ja tyly poni lähe­te­tään oppi­maan ystä­vyyt­tä ja hank­ki­maan ystä­viä. Tämä sar­ja kiteyt­tää mie­les­täm­me todel­la hyvin, mitä todel­li­nen ystä­vyys pitää sisäl­lään ja kät­kee sisim­pään­sä ja myös kuin­ka hyvin­kin eri­lai­set hen­ki­löt voi­vat tul­la par­haik­si ystä­vik­si.

Meil­lä on ystä­vyy­den oppi­mi­ses­ta omas­ta takaa koke­mus­ta. Me emme olleet ystä­viä ala-asteel­la ja tapa­sim­me kun­nol­la vas­ta seit­se­män­nel­lä luo­kal­la, kun jou­duim­me samal­le luo­kal­le. Olim­me ala-asteel­la molem­mat luok­kien niin sanot­tu­ja hika­rei­ta, jot­ka lois­ti­vat mel­kein jokai­ses­sa ainees­sa ja oli­vat tot­tu­neet ole­maan nii­tä, joil­ta kysyt­tiin aina apua. Kun jou­duim­me samal­le luo­kal­la, tuos­ta hika­rin pai­kas­ta syn­tyi suu­ri tais­te­lu. Emme tykän­neet kum­pi­kaan toi­sis­tam­me ollen­kaan, emme­kä halun­neet olla tois­tem­me kans­sa min­kään­lai­sis­sa teke­mi­sis­sä. Kum­mal­la­kin meis­tä oli omat kave­ri­po­ru­kat ja sil­loin mei­dän luok­kam­me jakau­tui aika sel­väs­ti kah­tia. Me emme tul­let yhtään toi­meen kes­ke­näm­me. Seit­se­män­nen ja kah­dek­san­nen luo­kan kesä­nä ymmär­sim­me, ettei jat­ku­va vihaa­mi­nen ole mihin­kään rat­kai­su. Näim­me toi­siam­me pari ker­taa vapaa-ajal­la, emme­kä jat­ku­vas­ti kinas­tel­leet. Vie­lä seit­se­mäl­lä luo­kal­la ollut jat­ku­va kil­pai­lu arvo­sa­nois­ta ja todis­tus­ten kes­kiar­vois­ta, lop­pui kah­dek­san­nen luo­kan syk­sy­nä ja aloim­me aut­ta­maan toi­nen tois­tam­me. Luo­kas­sam­me olleet kak­si ryh­mää alkoi­vat yhdis­ty­mään kah­dek­san­nen luo­kan syk­sy­nä ja jo kevääl­lä olim­me mel­kein vain yksi iso poruk­ka. Kevääl­lä aloim­me näke­mään toi­siam­me enem­män vapaa-ajal­la ja jut­te­lim­me enem­män. Sil­loin pys­tyim­me ajat­te­le­maan jo ole­vam­me ystä­viä. Kah­dek­san­nen ja yhdek­sän­nen väli­se­nä kesä­nä näim­me toi­siam­me mel­kein päi­vit­täin, jut­te­lim­me asiois­ta vie­lä­kin enem­män ja tutus­tuim­me koko ajan vain enem­män.

Nyt yhdek­sän­nen luo­kan loka­kuus­sa olem­me tois­tem­me par­hai­ta ystä­viä. Ker­rom­me toi­sil­lem­me kai­ken, kuun­te­lem­me, väli­täm­me, näem­me kou­lun lisäk­si mel­ko usein ja autam­me toi­sia aina tar­peen vaa­ties­sa. Olem­me tul­leet mel­koi­sen mat­kan vihaa­mi­ses­ta par­haik­si ystä­vik­si. Se vei aikaa, raas­toi välil­lä her­mo­ja, mut­ta kan­nat­ti. Olem­me oppi­neet tun­te­maan toi­sem­me todel­la hyvin, emme­kä vaih­tai­si pit­kää mat­kaam­me mihin­kään. Olem­me oppi­neet ystä­vyyt­tä koko ajan lisää ja koem­me ole­vam­me parem­pia ystä­viä myös muil­le­kin kuin vain toi­sil­lem­me.

Näke­myk­sel­lä on tie­tys­ti myös toi­nen puo­li, ymmär­räm­me myös sen, että jot­kut ajat­te­le­vat ystä­vyy­den ole­van asia, jota ei voi oppia. Ystä­vyys on muut­tu­va käsi­te, kukaan ei voi mää­ri­tel­lä ystä­vyyt­tä tiet­tyi­hin rajoi­hin tai loke­roi­da sitä johon­kin kate­go­ri­aan. Ystä­vyys on asia, jos­sa ei voi pääs­tä täy­del­li­syy­teen. Jot­kut ajat­te­le­vat, että joko on ystä­vyyt­tä tai ei ole ystä­vyyt­tä. Me emme todel­la­kaan alle­kir­joi­ta tätä kan­taa, mie­les­täm­me ystä­vyy­des­sä voi pyr­kiä ole­maan parem­pi ja parem­pi.

Meil­le aiheen valin­ta oli hyvin help­po, kos­ka meil­lä on hen­ki­lö­koh­tais­ta koke­mus­ta asias­ta. Olem­me täy­sin sitä miel­tä, että ystä­vyyt­tä voi oppia ja täy­si viha voi vaih­tua ajan kans­sa todel­li­sek­si ystä­vyy­dek­si. Ystä­vyys on koko ajan muut­tu­va asia ja ystä­vyyt­tä on niin mon­taa eri lajia kuin on ihmi­siä­kin. Ystä­vyys on hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti jokai­sel­le oma tai­val.