Mit­ta­ti­kun kanssa

Jaak­ko Tuisku.

Kale­vas­sa oli 16.6. Mic­hael Mon­roen haas­tat­te­lu hänen täyt­täes­sään 60-vuot­ta. Lau­la­ja on tul­lut tutuk­si Hanoi Rock­sis­ta ja Voice of Finlandista.

Hän sanoi hyvin haas­tat­te­lus­sa: ”Menes­tys ei ole kos­kaan muut­ta­nut minua. Kan­nat­taa koh­del­la hyvin ihmi­siä, jot­ka koh­taat mat­kal­la hui­pul­le, kos­ka koh­taat ne samat ihmi­set mat­kal­la­si takai­sin alas.”

Lau­la­ja Mon­roe oli oival­ta­nut sen, mitä Jee­sus opet­ti. ”Niin kuin te mit­taat­te, niin teil­le mita­taan.” Ehkä meil­le suo­ma­lai­sil­le tämä ope­tus tun­ne­taan parem­min: ”Niin met­sä vas­taa kuin sin­ne huu­taa.” Omat teke­mi­set, sano­mi­set ja suh­tau­tu­mi­set tule­vat kai­ku­na takaisin.

Help­poa tas­a­puo­li­nen mit­taa­mi­nen ei ole. Sisäi­nen vaa­kam­me on pahas­ti kal­lel­laan itseem­me päin. Mit­taam­me itsel­lem­me lit­ran mital­la ja toi­sil­le desin mital­la. Meis­sä on sokea pis­te suh­tees­sa itseem­me. Tätä jou­tuu jokai­nen tut­ki­maan vaik­ka­pa pari­suh­teis­sa. Yllät­tä­vän vai­kea on näh­dä puut­tei­ta itses­sä, ja jos­tain syys­tä hel­pom­pi toi­ses­sa. Itsel­le suo enem­män anteek­si kuin toi­sel­le. Otan mie­luus­ti vas­taan anteek­si omat pahat teko­ni, mut­ta en ole val­mis anta­maan nii­tä muil­le anteek­si. Muri­sen ja märeh­din toi­sen vaja­vai­suuk­sis­ta, kun itsel­lä­ni­kin on nii­tä yllin kyllin.

Jee­sus­kin pilk­ka­si mei­tä täs­tä. Pie­ni­kin ros­ka toi­sen sil­mäs­sä kyl­lä näkyy, mut­ta par­ru omas­sa sil­mäs­sä ei ihmeem­min haittaa.

Juma­lan sil­mis­sä, joka on pal­jon saa­nut, pal­jon anta­koon. Mil­lä mital­la Juma­la on meil­le kuk­ku­rai­ses­ti ammen­ta­nut, samal­la mital­la mei­dän kuu­luu jakaa ja jat­kaa vapau­tus­ta ja armah­dus­ta. Se, että meil­lä on hyvin liki­nä­köi­nen sil­mä omiin puut­tei­siim­me ja super­nä­kö tois­ten puut­tei­siin, ei joh­da elä­mäs­sä usein­kaan mihin­kään kovin raken­ta­vaan. Se aiheut­taa rii­taa, se aiheut­taa kat­ke­ruut­ta, se luo huo­noa ilma­pii­riä. Täs­sä vai­vas­sa opet­taa Abba Dorot­heos 500 –luvul­ta hyvin: “Ne, jot­ka tah­to­vat pelas­tua, eivät suin­kaan tark­kaa lähim­mäis­ten­sä puut­tei­ta, vaan aina omi­aan ja niin he edis­ty­vät. Nii­hin kuu­lui se veli, joka näh­des­sään vel­jen­sä teke­vän syn­tiä huo­ka­si ja sanoi: ’Voi minua! Tänään hän, huo­men­na epäi­le­mät­tä minä.’”

”Olkaa val­miit armah­ta­maan, niin kuin tei­dän Isän­ne­kin armah­taa.” Tämä Jee­suk­sen keho­tus on vai­kea ja vaa­tii ihmi­sen koko elä­män mat­kan. Usein armah­ta­mi­sen vai­keus koh­dis­tuu omaan itseen. Armah­ta­mi­nen ei ole unoh­ta­mis­ta. Se on koko­nai­sen mat­kan­sa ja todel­li­sen minän­sä näke­mis­tä ja hyväk­sy­mis­tä. ”Täl­lai­nen olen”. Juma­la on armah­ta­nut minut täl­lai­se­na. Armah­ta­kaa siis itseän­ne taa­kois­ta, jot­ka pai­na­vat nis­kas­sa. Armah­ta­kaa muis­tois­ta, jois­ta ei pää­se pakoon. Armah­ta­kaa tavoit­teis­ta, vas­tuis­ta ja kai­kes­ta, mikä tekee mie­len synkäksi.

Jaak­ko Tuis­ku, Hau­ki­pu­taan seu­ra­kun­nan kirkkoherra