Har­taus: Tauon paikka

Outi Poh­ja­nen.

Illal­la, aurin­gon­las­kun jäl­keen… koko kau­pun­ki kerään­tyi sen talon eteen, jos­sa Jee­sus oli. Sapat­ti oli päät­ty­nyt. Muu ei oikein seli­tä tuon kan­san­vael­luk­sen ajan­koh­taa. Sapat­ti­na ei saa­nut teh­dä työ­tä. Ja sitä sai­rai­den kan­ta­mi­nen oli. Sai­rai­den oli siis vain odo­tet­ta­va, samoin kuin nii­den, jot­ka oli­vat huo­lis­saan ja pelois­saan omais­ten­sa puo­les­ta. Kun­pa tämä Juma­lal­le pyhi­tet­ty päi­vä vih­doin päät­tyi­si, että sai­sim­me apua!

Ei ihme, että jul­ki­sen toi­min­tan­sa pääs­tyä vauh­tiin Jee­sus päät­ti opet­taa sapa­tis­ta­kin: ”Ei ihmi­nen ole sapat­tia var­ten, vaan sapat­ti ihmis­tä var­ten.” Ope­tus osoit­taa samal­la kir­jai­mel­li­sen raa­ma­tun­tul­kin­nan vaa­ran. Jos se luo Juma­lan tah­dos­ta mie­li­puo­li­sen kuvan ja kerää taak­ko­ja ihmis­ten kan­net­ta­vak­si, joku teks­tin syvyy­su­lot­tu­vuu­des­ta on jää­nyt aukeamatta.

Tul­kit­se­mi­sen ongel­man äärel­tä auke­aa kui­ten­kin samal­la rii­dan sie­men­säk­ki. Kuka käyt­tää tul­kit­se­mi­sen val­taa, kenel­lä ovat oikean tul­kin­nan avai­met? Sapa­tin, lepo­päi­vän pyhit­tä­mi­sen ydin tulee Jee­suk­sen toi­min­nas­sa ja ope­tuk­sis­sa kui­ten­kin sel­väk­si: Hän tul­kit­see Juma­lan käs­kyä sen anta­jan arvo­val­lal­la toi­sin kuin se yhtei­sö, jol­le käs­ky oli annet­tu: Sapa­tin, lepo­päi­vän pyhit­tä­mi­nen on suh­teen hoi­ta­mis­ta Juma­laan, lähim­mäi­seen ja ihmi­seen itseensä.

Jos Juma­lan tah­don sisäl­tö on rak­kaus, ei lepo­päi­vän pyhit­tä­mi­nen­kään voi mer­ki­tä rak­kau­det­to­mia teko­ja ja asen­tei­ta. Eikä Jee­sus itse­kään pyhit­tä­nyt sapat­tia yhtei­sön­sä tul­kit­se­mal­la taval­la: Hän ryh­tyi Simo­nin ano­pin paran­ta­mis­työ­hön jo ennen sapa­tin päät­ty­mis­tä – ja sal­li paran­tu­neen ano­pin pal­vel­la hei­tä –työ­tä sekin.

24/7 pyö­ri­vä nyky­maa­il­ma tar­vit­si­si myös tau­kon­sa. Ihmis­suh­teet edel­lyt­tä­vät vaa­li­mis­ta, aikaa, kas­vois­ta kas­voi­hin kat­so­mis­ta, näke­mis­tä ja näh­dyk­si tule­mis­ta. Mitä kuu­luu minul­le itsel­le­ni, on yhtä mer­kit­tä­vä kysy­mys, jot­ta en läh­de etsi­mään vää­riä lääk­kei­tä vää­riin vai­voi­hin. Ja suh­de Juma­laan, uskon hoi­ta­mi­nen, on koko­nai­nen elä­män läh­de. Kenel­lä on vara sii­tä läh­tees­tä kul­kea ohi?

Tau­kon­sa tar­vit­si myös Jee­sus. Yksin rukoi­le­maan vetäy­ty­nyt Jee­sus on hyvä esi­merk­ki kai­kil­le, jot­ka tun­te­vat itsen­sä kor­vaa­mat­to­mik­si! Kukaan ei voi loput­to­miin olla toi­sia var­ten hoi­ta­mat­ta välil­lä itse­ään­kin. Van­ha tes­ti sor­mes­ta vesi­la­sis­sa osoit­taa kor­vaa­mat­to­muu­den har­han nopeas­ti. Kun ope­tus­lap­set löy­si­vät Jee­suk­sen, he tote­si­vat kaik­kien jo etsi­vän hän­tä. Pysäh­ty­mi­sen ja rukouk­sen jäl­keen tois­ten odo­tuk­set eivät enää tun­tu­neet yli­voi­mai­sil­ta. Jee­suk­sen innos­tus tulee läpi raa­ma­tun sivul­ta: Nyt lähikyliin!

Itse olen yhden ker­ran elä­mäs­sä­ni pääs­syt ret­riit­tiin. En oikein tien­nyt, mitä odot­taa. Hil­jai­suut­ta ryh­mäs­sä? Kes­tän­kö sitä, miten mie­li osai­si rau­hoit­tua? Vain rukous­het­kis­sä annoim­me äänen pääs­tä esiin. Alkuun vai­keim­mal­ta tun­tui ate­rioin­ti yhdes­sä, hil­jai­suu­des­sa. Lopus­sa tote­sin: Kol­men päi­vän ret­riit­ti antoi kah­den vii­kon loman voi­mat. Suosittelen.

Outi Poh­ja­nen, Hau­ki­pu­taan vt. kirkkoherra