Kolumnit

Kulu­va kun­ta­vaa­li­kausi on pian puo­les­sa­vä­lis­sä. On aika sum­ma­ta men­nei­tä ja kat­soa tulevaisuuteen.

Innok­kaal­le penk­kiur­hei­li­jal­le jokai­nen vuo­den­ai­ka on elä­män paras­ta aikaa. Kris­ti­tyl­le­kin urhei­lu voi tuot­taa monia kohot­ta­via het­kiä elä­män arvo­jen poh­din­nan äärellä.

Hela­tors­tain yksi evan­ke­liu­mi­kat­kel­ma on Johan­nek­sen evan­ke­liu­min luvus­ta 17:24–26, joka päät­tää Jee­suk­sen niin sano­tun jää­hy­väis­ru­kouk­sen, siis rukouk­sen, jon­ka hän piti oltu­aan vii­meis­tä ker­taa kool­la ope­tus­las­ten­sa kans­sa ennen tie­tään ris­til­le ja sen taka­na jo hää­möt­tä­vään ylös­nouse­muk­seen ja taivaaseenastumiseen.

Oulun alu­eel­li­set pal­ve­lu­verk­ko­sel­vi­tyk­set ovat olleet vii­me aiko­jen yksi suu­ris­ta kes­kus­te­luai­heis­ta lautakunnassamme.

Luen par­hail­la­ni yhden suo­sik­ki­kir­jai­li­jois­ta­ni turk­ki­lai­sen Orhan Pamu­kin his­to­rial­lis­ta romaa­nia Rut­to­yöt (Tam­mi 2023. suom. Tuu­la Kojo). Olen pääs­syt vas­ta 818-sivui­sen teok­sen alkuun (150 sivua), mut­ta teok­sen kes­kei­nen idea on jo avau­tu­nut. Teos ker­too kuvit­teel­li­sen Min­ge­rin saa­ren tilan­tees­ta itäi­sel­lä Väli­me­rel­lä vuon­na 1901, kun saa­rel­la puh­ke­aa ruttoepidemia.

Oulus­sa on pal­jon met­siä ja met­sät ovat oulu­lai­sil­le lähi­luon­toa, taka­pi­ha, lähi­met­siä, suo­ja­met­siä, mar­ja­paik­ko­ja, ret­kei­ly­au­luei­ta ja ‑paik­ko­ja, luon­non­suo­je­lua, luon­non moni­muo­toi­suut­ta, met­säs­ty­sa­luei­ta, hii­li­nie­lu­ja ja ‑varas­to­ja, talou­del­lis­ta kas­vua ja varal­li­suut­ta, elä­myk­siä, raa­ka-ainet­ta, työ­paik­ko­ja, lii­kun­ta­paik­ko­ja ja kaik­kea mah­dol­lis­ta. Luul­ta­vas­ti jokai­sel­ta oulu­lai­sel­ta löy­tyy oman­lai­sen­sa mer­ki­tys metsille.