Kun hoi­de­taan kun­nol­la, on niin help­po olla sai­rai­ta. Täy­tyy kyl­lä myön­tää, että löy­tyy sekä-että ‑poruk­kaa. Toi­set ovat “vaan töis­sä tääl­lä”, eikä aikaa rii­tä edes kuun­nel­la, mitä poti­laal­la on sanot­ta­vaa. Sil­lä­kö se kii­re vähe­nee, että rien­ne­tään pää kol­man­te­na jal­ka­na toi­seen paik­kaan ja sano­taan, että on niin kii­re, ettei jou­da edes antaa tas­kus­ta sär­ky­lää­ket­tä. “Ei jou­da, ei jou­da, pyy­dä toi­sel­ta hoitajalta!”

Koro­na-aika on koe­tel­lut mei­tä monel­la tapaa. On hyvä, että nyt kun tilan­ne alkaa hel­lit­tää, niin Iis­sä­kin alkaa taas toi­mia seu­ra­kun­nan kuo­ro, joka on toi­mi­nut monel­le paik­ka­na, jon­ne on joka viik­ko ollut muka­va läh­teä. Se on kuin tär­keä suo­ja­paik­ka, vähän kuin pori­na­pii­ri, mut­ta lau­lul­la höys­tet­ty­nä. Se antaa uut­ta pot­kua elä­mi­seen ja ole­mi­seen. On ollut rank­kaa, kun kuo­ro on ollut pois toiminnasta.

Mik­si valit­sin Vasik­ka­suon Jää­lis­sä kir­joi­tuk­se­ni aiheek­si? Asi­aan vai­kut­taa se, että olen asu­nut ja ollut iso-van­hem­pie­ni luo­na suu­ren osan lap­suu­des­ta­ni. Olen kas­va­nut tuon suon kyl­jes­sä, mummolassani.