Lii­ma­tan talon tie­noo huo­kuu historiaa

Iin Ase­ma­ky­läs­sä Illin­kos­ken ran­nal­la on Lii­mat­ta­na tun­net­tu talo­ry­kel­mä. Se oli Kai­su Neva­ta­lol­le ja hänen sisa­ruk­sil­leen lap­suu­den­ko­ti, jos­sa oltiin lähes kuin yhtä per­het­tä naa­pu­ris­sa olleen van­hain­ko­din asuk­kai­den kanssa.

– Aikuis­ten puheis­sa saat­toi vilah­del­la mai­nin­to­ja orpo­ko­dis­ta, sota­sai­raa­las­ta, suo­je­lus­kun­ta­lai­sis­ta tai lotis­ta, mut­ta ei nii­tä sen kum­mem­min aja­tel­lut. Vas­ta vii­me vuo­si­kym­me­ni­nä olem­me miet­ti­neet, mikä his­to­ria tähän alu­ee­seen liit­tyy, Neva­ta­lo kertoo.

Tari­na alkaa oulu­lai­ses­ta nah­ka­teol­li­suus- ja kaup­pias­su­vus­ta, Åströ­meis­tä.

– Suku huo­leh­ti Iin ja lähia­luei­den orvois­ta ja hei­kom­pio­sai­sis­ta. Suku perus­ti 1800-luvun lopul­la Iihin Suvan­to­lan orpo­ko­din, Neva­ta­lo kertoo.

Suvan­to­lan alu­eel­la oli usei­ta Åströ­mien raken­nuk­sia ja myös hei­dän par­vek­keel­li­nen kotinsa.

– Iin Ase­mal­la oli vii­kon­lop­pu­na hevos­val­ja­kot odot­ta­mas­sa Åströ­me­jä vii­kon­lo­pun viettoon.

Lii­ma­tan suku limit­tyy Åströ­mien tari­naan 1800-luvun loppupuolella.

– Isäm­me isä Kal­le Juhon­poi­ka Lii­mat­ta läh­ti Kuh­mon Len­tii­ras­ta ter­va­laut­to­jen kyy­tiin ja pää­tyi Iin Hami­naan. Siel­tä hän löy­si vai­mok­seen iiläi­sen Kat­ri Kakon.

Kal­le pää­si talon­mie­hek­si Åströ­meil­le, joten per­he muut­ti Suvan­to­laan taloon, joka vas­ta muu­ta­ma vuo­si sit­ten puret­tiin ter­veys­kes­kuk­sen takaa. Sii­tä ei kui­ten­kaan tul­lut per­heen pit­kä­ai­kai­nen koti.

– Kaik­ki muut­tui, kun vuon­na 1920 köy­häin­hoi­to ja orpo­ko­ti siir­tyi­vät kun­nan hoi­det­ta­vak­si. Kos­ka Kal­le oli Åströ­meil­le kor­vaa­ma­ton, hän sai ostaa heil­tä edul­li­ses­ti vie­rei­sen maapaikan.

Kal­le alkoi raken­taa omaa kotia ja navet­taa. Ne ovat raken­nuk­set, jot­ka ovat vie­lä­kin käy­tös­sä. Paik­ka on nykyi­sin Kai­su Neva­ta­lon ja hänen sis­kon­sa Lii­sa Hys­sä­län omis­tuk­ses­sa, mut­ta laa­jem­min­kin suvun käy­tös­sä. Piha­pii­ris­sä on tuo van­ha raken­nus, myö­hem­min lau­ta­ver­hot­tu navet­ta, sau­na sekä vuon­na 1964 Kai­sun van­hem­mil­le raken­net­tu uusi puoli.

Taloa raken­taes­sa Kal­len nuo­ruu­des­saan hank­ki­ma puuse­pän ammat­ti­tai­to pää­si oikeuksiinsa.

– Kal­len käden­tai­doil­le oli kysyn­tää laa­jem­min­kin. Hän val­mis­ti muun muas­sa huo­ne­ka­lu­ja, mut­ta työl­lis­tyi enem­män­kin mal­li­puusep­pä­nä. Hän teki pat­sai­den valu­muot­te­ja, joi­ta myi ympä­ri Suomea.

Kal­len pui­sia puris­ti­mia on nyt koris­tee­na Lii­ma­tan pir­tin sei­näl­lä. Nii­den ala­puo­lel­la on ompe­lu­ko­ne, jol­la Kat­ri-vai­mo ompe­li kylä­läi­sil­le vaatteita.

Aikaa kului myös tilan­pi­toon. Nave­tas­sa oli leh­miä, lam­pai­ta ja kanoja.

– Pel­lot he rai­va­si­vat Soro­sen Siko­suol­ta. Kesäi­sin siel­lä lai­dun­si­vat myös leh­mät. Mum­mo kävi vie­mäs­sä ja hake­mas­sa ne siel­tä noin kol­men kilo­met­rin pääs­tä päi­vit­täin. Myö­hem­min mei­dän aika­nam­me äitim­me kävi aamua iltaa lyp­sä­mäs­sä leh­mät Soro­ses­sa ja toi mai­to­ton­kat siel­tä pyö­rän­sar­vis­sa kotiin.

Kat­ri ja Kal­le Lii­mat­ta sai­vat kol­me las­ta. Heis­tä Aune ja Sai­mi kuo­li­vat nuo­ri­na len­tä­vään keuh­ko­tau­tiin. Eloon jäi vuon­na 1911 syn­ty­nyt Mart­ti.

– Isäm­me Mart­ti ja Syl­vi-äiti meni­vät nai­mi­siin vuon­na 1939 Tal­vi­so­dan kynnyksellä.

Mart­ti liit­tyi Iin Suo­je­lus­kun­taan jo vuo­sia ennen tal­vi­so­taa toi­mien sii­nä aktii­vi­ses­ti. Syl­vi toi­mi lot­ta­na ja osal­lis­tui muun muas­sa Ase­man rau­ta­tie­sil­lan var­tioin­tiin. Vie­rei­ses­sä suo­je­lus­kun­ta­ta­los­sa oli jat­ku­vas­ti talkoita.

– Äiti oli siel­lä keit­tä­jän teh­tä­vis­sä. Hän ker­toi, että jos­kus oli kah­den­sa­dan mie­hen lei­re­jä, ampu­ma­har­joi­tuk­sia ja ‑kil­pai­lu­ja. Hän keit­ti muu­ri­pa­dal­la ruo­kaa tar­vik­keis­ta, jot­ka tuo­tiin lähi­ta­lois­ta. Nii­tä ei tar­vin­nut ker­jä­tä, vaan tar­vik­kei­ta tuli yllin kyl­lin. Isä oli jär­jes­tä­mäs­sä muun muas­sa ensia­pu­kurs­se­ja ja ampumaleirejä.

Suo­je­lus­kun­ta­ta­lo on sit­tem­min tun­net­tu Rysä­nä ja Iin Urhei­li­joi­den talo­na. Sen pihal­la on tal­vi­so­taan läh­dön muis­to­merk­ki. Taka­na met­säs­sä ollut ampu­ma­ra­ta on vie­lä koh­ta­lai­ses­sa kun­nos­sa. Tien toi­sel­la puo­lel­la Lii­ma­tan met­säs­sä on vähem­män tun­net­tu paikka.

– Sii­nä oli Sak­san vuo­ris­toar­mei­jan leiri.

Sota-aika­na Lii­ma­tan vie­rei­nen sai­raa­la­ra­ken­nus oli täyn­nä haa­voit­tu­nei­ta, joten naa­pu­ri­ta­lois­ta alet­tiin kat­sel­la mah­dol­li­suut­ta lisätilaan.

– Mei­dän kak­si­huo­nei­ses­ta kodis­tam­me annet­tiin kama­ri sai­raa­la­tar­koi­tuk­seen. Sitä var­ten huo­nee­seen aukais­tiin ovi suo­raan etei­ses­tä. Vie­rei­sen sai­raa­lan hoi­ta­jat kävi­vät siel­lä hoi­ta­mas­sa haavoittuneita.

Mart­ti ja Syl­vi Lii­mat­ta sai­vat vii­si las­ta, jois­ta yksi kuo­li vau­va­na. Kai­su syn­tyi vuon­na 1947 ja Lii­sa vuot­ta myöhemmin.

– Vähän aiem­min sodas­ta oli saa­pu­nut väsy­nei­tä, uupu­nei­ta ja täy­sin rik­ki­näi­siä mie­hiä. Sodan var­jot oli­vat pit­kät. Syl­vi-äiti loi kui­ten­kin toi­voa ja iloa arkeen niin, että joten­kin mei­dän elä­mäm­me alkoi sujua.

Naa­pu­ris­sa olleen van­hain­ko­din asuk­kaat oli­vat lap­sil­le tut­tu­ja, joten siel­lä vie­rail­tiin tiheään.

– Saa­toim­me käy­dä van­hain­ko­din asuk­kai­den kans­sa sau­nas­sa ja uimas­sa. Olim­me muka­na myös hei­dän vih­tan­te­ko­ret­kil­lään Praavassa.

Kai­sun mie­leen on jää­nyt, kuin­ka hei­dän pirt­tiin­sä kokoon­tui aamui­sin maidonhakijoita.

– Naa­pu­ris­ta tul­leil­la mai­don­ha­ki­joil­la ei ollut kii­re mihin­kään. Äiti keit­ti kah­vit ja kukin ker­toi kuu­lu­mi­sen­sa. Olem­me myö­hem­min aja­tel­leet, kuin­ka rikas lap­suus meil­lä oli nii­den tari­noi­den keskellä.

Nyt samai­ses­sa pir­tis­sä kokoon­tuu Syl­vin ja Mar­tin las­ten­lap­sia ja las­ten­las­ten­lap­sia. Piha­pii­ris­sä on pidet­ty kep­pi­he­vos- ja tai­de­lei­re­jä, jär­jes­tet­ty kas­vien­ke­ruu­ta ja pidet­ty isän­maal­li­sia kiertueita.

– Olem­me yrit­tä­neet ker­toa jäl­ki­pol­vil­le, min­kä­lais­ta elä­mä tääl­lä on ollut.