Met­säs­tys­tus­sa­ri mus­tan­ruu­din ajalta

Tus­sa­ri-sana tar­koit­ti 1800-luvul­la lyhyt­tä, iso­ka­li­pe­ris­tä ja rih­lat­tua soti­las­ki­vää­riä. Aika­naan se oli hyvin­kin tark­ka ase. Myö­hem­min sana hal­ven­tui kuvaa­maan van­haa teho­ton­ta aset­ta tai poi­kien itse teke­miä vaa­ral­li­sia put­ki­pys­sy­jä. Mus­ta­ruu­ti on puo­les­taan van­hin tun­net­tu räjäh­dy­sai­ne, joka koos­tuu 75prosenttisesti sal­pie­ta­ris­ta, 15prosenttisesti hii­les­tä ja 10prosenttisesti rikistä.

Kruu­nu pyr­ki 1500-luvul­la tur­vaa­maan sodan käyn­nis­sä tar­vit­ta­van ruu­din saan­nin. Puu­hiil­tä oli run­saas­ti saa­ta­vis­sa, rik­kiä saa­tiin Taa­lain­maan kai­vok­sis­ta, mut­ta sal­pie­ta­rin kans­sa oli haas­tei­ta. Sitä val­mis­tet­tiin maa­tu­nees­ta eläin­ten lan­nas­ta kal­kin ja tuh­kan kans­sa vedel­lä uut­taen ja haih­dut­ta­mat­ta uutos kuviin. Ensim­mäi­ses­tä sal­pie­ta­rin keit­to­lai­tok­ses­ta on mer­kin­tä 1530-luvul­ta Turus­ta. Sal­pie­ta­rin keit­tä­mi­nen lan­nas­ta kes­ti yli kol­mi­sa­taa vuot­ta, jon­ka jäl­keen sal­pie­ta­rin tuon­ti syr­jäyt­ti koti­mai­sen tuotannon.

Mus­ta­ruu­din resep­ti ja tulia­sei­den val­mis­tus­tek­niik­ka saa­pui­vat Euroop­paan 1300-luvul­la, jol­loin kehi­tet­tiin ensim­mäi­set var­si­nai­set tykit ja kanuu­nat. Van­him­mat käsia­seet ero­si­vat näis­tä vain pie­nem­myy­ten­sä takia ja oli­vat koko­naan rautaa.

Kan­san­omai­sen käsia­seen alku­muo­to­na pide­tään 1360-luvul­le ajoit­tu­vaa haka­pys­syä, joka oli vie­lä niin pai­na­va, että sen käsit­te­lyyn tar­vit­tiin kak­si mies­tä. Toi­nen pite­li aset­ta ja toi­nen sytyt­ti ruu­din pala­val­la tap­pu­ra­tu­kol­la pii­pun perän ylä­pin­taa pora­tus­ta reiäs­tä. 1400-luvun alku­puo­lel­la kek­sit­tiin sijoit­taa sank­ki pii­pun oike­aan sivuun ja lau­kais­ta ase vipu­lait­teel­la, johon syty­tet­tä­vä lunt­tu­nyö­ri kiin­ni­tet­tiin. Syn­tyi mus­ket­ti­ni­mi­nen sota-ase. Sota­mie­hen täy­tyi sytyt­tää lunt­ta tuluk­sil­la. Sade­sääl­lä piti tyy­tyä sape­lin kalisteluun!

1600-luvun Rans­kas­sa lau­kai­su­me­ka­nis­mik­si kehit­tyi ns. pii­luk­ko, jos­sa hanan leu­koi­hin ruu­vat­tu pii­ki­ven kap­pa­le iski san­kin kan­nes­ta kipi­nän ja sytyt­ti ruu­din. Pii­luk­ko oli niin mul­lis­ta­va kek­sin­tö, että se pysyi käy­tös­sä yli kak­si sataa vuot­ta. Sen syr­jäyt­ti vas­ta räjäh­dy­se­lo­ho­pe­aan perus­tu­van nal­lin kek­si­mi­nen 1800-luvun alussa.

Kuu­kau­den esi­nee­nä on kan­san­omai­nen, suus­ta ladat­ta­va, täys­tuk­ki­nen nal­li­luk­ko­pys­sy. Kalii­pe­ri noin 7 mm. Luk­ko on pääl­tä päin tukin sisään upo­tet­tua rasia­luk­ko­tyyp­piä. Hana on lukon pääl­lä, nal­lia­la­sin pii­pun juu­res­sa pääl­lä. Piip­pu on pak­su­rau­tai­nen, 8‑kulmainen ja rih­lat­tu. Lit­teä mes­sin­ki­nen jyvä, mata­la hah­lo, yksin­ker­tai­nen rau­tai­nen lii­pai­si­men kaa­ri. Tuk­ki on maa­lat­tu mus­tak­si, suo­ra perä, jos­sa on liu­ku­kan­nel­li­nen tar­vi­ke­lo­ke­ro. Pys­syn pituus 121 cm ja pii­pun pituus 84 cm. Val­mis­tu­nut 1880–1910 väli­se­nä aika­na, mikä oli suo­ma­lais­ten kylä­sep­pien tuot­te­liain­ta aikaa.

Kii­min­kiin vuon­na 1910 muut­ta­nut kol­man­nen pol­ven sep­pä Iisak­ki Heik­ki­nen muis­te­li kesäl­lä 1946 moni­mut­kais­ta pys­syn­pii­pun val­mis­tus­vai­het­ta näin:

”Isä­ni pajal­la val­mis­tet­tiin pal­jon­kin pys­sy­jä. Pys­syn­pii­put, joi­hin käy­tet­tiin man­to­rau­taa tai teräs­tä, teh­tiin kah­des­ta kap­pa­lees­ta. Molem­piin puo­lis­koi­hin taot­tiin ensin puo­liym­py­rän muo­toi­nen ura, kun ne pan­tiin yhteen kuu­men­ta­mal­la ahjos­sa ja sit­ten tako­mal­la noin nel­jä tuu­maa pii­pun pituut­ta ker­ral­laan. Samal­la pirau­tet­tiin taot­ta­vaan koh­taan hiek­ka. Näin hit­sat­tiin pys­syn piip­pu koko­naan kes­kel­tä aloit­taen ja molem­piin päi­hin siir­tyen. Tako­mi­sen välil­lä lyö­tiin pii­pun rei­kään teräs­tik­kua, jota sanot­tiin tuur­nak­si. Tämän jäl­keen porat­tiin rei­kä ruu­vi­kier­tei­sel­lä kiertoporalla.”

Seu­raa­vak­si Iisak­ki kuvai­lee lukuis­ten poraus­vai­hei­den jäl­keis­tä tär­ke­ää työ­vai­het­ta seuraavasti:

”Sit­ten seu­raa tär­keä toi­mi­tus: rih­laa­mi­nen. Rau­ta­ti­kun pää on hal­kais­tu parin kol­men sent­ti­met­rin pituu­del­ta ja sen syr­jät ovat leik­kaa­vat kuin saha­vii­la. Rih­laus­tik­ku saa­daan kier­tä­vään liik­kee­seen siten, että se kiin­ni­te­tään kier­teel­lä ole­vaan rau­taan, joka liik­kuu sitä var­ten val­mis­tet­tu­jen rau­to­jen läpi. Kier­re­rau­taan on kiin­ni­tet­ty luja rau­ta­ket­tin­ki, joka kier­tyy kelal­la. Monet moni­tui­set ker­rat kul­kee rih­laus­lai­te pii­pun lävit­se ennen kuin rih­laus on tul­lut suo­ri­te­tuk­si.” Valo­ku­vas­sa on Iisa­kin rih­laus­veh­keet puo­len­tois­ta­vuo­si­sa­dan takaa.

Kii­min­ki-Seu­ra r.y. aloit­ti vuo­den 2021 syys­kuus­sa Ran­ta­poh­jas­sa Kuu­kau­den esi­ne ‑tee­man mukai­sen jut­tusar­jan. Pää­sään­töi­ses­ti kuu­kausit­tain ilmes­ty­väs­sä jutus­sa esi­tel­lään van­ho­ja esi­nei­tä ja työ­ka­lu­ja sekä ker­ro­taan nii­den käyt­tö­tar­koi­tuk­ses­ta. Vuo­den 2025 lop­puun men­nes­sä esit­te­lys­sä on ollut 40 Kuu­kau­den esinettä.

Tämän vuo­den 2026 tam­mi­kuus­sa esit­te­lys­sä oli Päre ja traa­ni­lamp­pu, mui­nai­set valon tuo­jat. Hel­mi­kuus­sa Suu­ta­rin­sil­mä ja työ­he­vo­nen kip­pu­ra­kär­kis­ten ajal­ta, maa­lis­kuus­sa Poh­jan­maan hat­tu­päät ja Kii­min­ki-joki­var­ren­puu­kot, huh­ti­kuus­sa Talon­po­jan tai­ka­mer­kit kan­sa­nus­kon ajal­ta, tou­ko­kuus­sa Voi­kir­nu, talon­po­jan raha­sam­po, kesä­kuus­sa Päre­höy­lä päre­kat­to­jen kul­ta­kau­del­ta. Nyt esit­te­lys­sä on Met­säs­tys­tus­sa­ri mus­ta­ruu­din ajalta.

Kaik­ki jut­tusar­jan Kuu­kau­den esi­neet jut­tui­neen on luet­ta­vis­sa Ran­ta­poh­jan net­ti­si­vuil­ta, sekä Kii­min­ki-Seu­ran net­ti­si­vuil­ta kiiminkiseura.fi.

Kii­min­ki-Seu­ra on perus­tet­tu 1999. Yhdis­tyk­sen toi­mia­lu­ee­na on Oulun kau­pun­gin suur­alu­eet Kii­min­ki ja Jää­li, eli enti­sen Kii­min­gin kun­nan alue.

Yhdis­tyk­sen toi­min­nan tar­koi­tuk­se­na on muun muas­sa koti­seu­tu­tie­tou­den lisää­mi­nen, koti­seu­tu­hen­gen yllä­pi­tä­mi­nen ja oma­toi­mi­suu­den voi­mis­ta­mi­nen sekä koti­seu­dun kult­tuu­rien vaa­li­mi­nen ja edistäminen.

– Perin­ne­tie­tou­den yllä­pi­tä­mi­nen ja jul­kai­se­mi­nen on Kii­min­ki-Seu­ran yksi tär­keä toi­min­ta­muo­to, ker­too yhdis­tyk­sen joh­to­kun­nan puheen­joh­ta­ja Mat­ti Kon­tio.

Jut­tusar­jan kuu­kau­den esi­neen esit­te­lee asian har­ras­ta­ja ja joh­to­kun­nan jäsen Eino Mik­ko­nen. Kii­min­ki-Seu­ran muut joh­to­kun­nan jäse­net ovat Aila Berg, Lee­na Huha­nant­ti, Eero Hut­tu­la, Pert­ti Kuti­lai­nen, Mat­ti Pöy­ry, Mai­sa Ruo­ko­la ja Anu Uusi­ta­lo.

Läh­teet: Vesa, Näh­tyä ja kuul­tua Kii­min­gis­tä, sep­pä Iik­ka Heik­ki­nen muis­te­lee men­nei­tä, Kai­nuun Sano­mat 17.7.1946. Toi­vo Vuo­re­la, Suo­ma­lai­nen kan­san­kult­tuu­ri, 1975. Kuu­kau­den esi­ne: Met­säs­tys­tus­sa­ri ja pys­sy­vär­kit Eino Mik­ko­sen yksi­tyis­ko­koel­ma, Rih­laus­veh­keet Iisa­kin pojan­po­jan Lau­ri Heik­ki­sen yksityiskokoelma.

Eino Mik­ko­nen