Koro­na­saar­ros­sa Jolos­ky­läl­lä osa VI – Rukous­nau­hoil­la pyhi­te­tyt puut

Kah­den vuo­den työ­jak­sol­la Mon­go­lias­sa kävin lomal­la naa­pu­ri­maas­sa, Tuvan auto­no­mi­ses­sa kan­san­ta­sa­val­las­sa. Tuva sijait­see Venä­jän itäi­ses­sä kol­kas­sa, Mon­go­lian kai­na­los­sa, ja siel­lä voi tutus­tua kult­tuu­riin, joka on poh­joi­sen Euroo­pan ark­ti­sil­ta alueil­ta hävin­nyt, kuol­lut tai lähes hävi­tet­ty suku­pol­via sit­ten.

Tie­däm­me, että jos­kus kau­an sit­ten ennen kris­ti­nus­kon tuloa maa­ham­me, var­hai­sil­la esi-isil­läm­me oli sha­ma­nis­ti­nen maa­il­man­kat­so­mus. His­to­ria ker­too pyhis­tä leh­dois­ta ja pyhis­tä jär­vis­tä. Myös kan­sal­li­see­pok­ses­sam­me Kale­va­las­sa on sha­ma­nis­ti­nen poh­ja­vi­re. Kale­va­la syn­tyi tar­pees­ta antaa Suo­men kan­sal­le juu­ret, his­to­ria ja kan­sal­li­nen tie­toi­suus, mut­ta Kale­va­lan sha­ma­nis­ti­sen maa­il­man­kat­so­mus oli kir­jan ilmes­tyes­sä arka asia. Jot­kut his­to­rioit­si­jat arvioi­vat, että Kale­va­lan tar­koi­tus oli­kin kuva­ta esi­kris­til­lis­tä paka­nuut­ta – kris­til­li­ses­sä hen­ges­sä.

Päi­vi Aho­nen. (Kuva: Han­na Tii­ra)

Tuva, enti­sen Neu­vos­to­lii­ton pie­ni auto­no­mi­nen tasa­val­ta Mon­go­lian rajoil­la, sai har­joit­taa perin­teis­tä sha­ma­nis­mia koko 1900-luvun vapaam­min kuin kes­kuk­sia lähel­lä asu­vat kan­sat ja kan­san­ryh­mät. Marxis­mi-leni­nis­mi ei vai­vau­tu­nut kit­ke­mään pois kaik­kea luon­no­nus­kon­toa kau­kai­ses­sa idäs­sä, eivät­kä kris­til­li­nen ja budd­ha­lai­nen lähe­tys­työ, yri­tyk­sis­tä huo­li­mat­ta, kään­nyt­tä­neet tuva­lai­sia. Tuva oli lii­an kau­ka­na.

Pie­ni len­to­ko­ne Irkuts­kis­ta Tuvan pää­kau­pun­kiin Kyzy­liin oli täyn­nä tuva­lai­sia mie­hiä ja nai­sia. Jäl­keen­päin minul­la oli tun­ne, että koneen ovi oli avoin­na. Istuin­ten sel­kä­no­jat aina­kin oli­vat hajal­la. Koneen pari­kym­men­tä mat­kus­ta­jaa ja mie­his­tö istu­vat len­non hii­ren täy­sin hil­jaa. Aivan kuin hil­jai­suus teki­si len­nos­ta tur­val­li­sem­man. Kau­ka­na hää­möt­ti­vät lumi­huip­pui­set vuo­ret. Jeni­sei vir­ta­si mah­ta­va­na allam­me, kun kone alkoi las­keu­tua.

Vale­ri oli vas­tas­sa ja saat­toi minut sini­sel­lä Ladal­la maja­paik­kaan. Vale­ri on Suo­mes­sa asu­van ystä­vän ystä­vä, joka on jär­jes­tä­nyt vii­su­mit ja ohjel­ma­ni. Hänel­lä oli tuol­loin täys­pit­kät hiuk­set, far­ma­rit ja T-pai­ta. Olim­me käy­neet kir­jeen­vaih­toa Ulan Bato­rin ja Kyzy­lin välil­lä hei­kol­la venä­jän kie­len tai­dol­la­ni. Venä­jän­opet­ta­ja­ni on luke­nut hänen kir­jeen­sä ja tar­kis­ta­nut minun kir­jei­de­ni kie­lia­sua. Vale­ri puhui huo­nom­min englan­tia kuin minä venä­jää. Pie­nen pie­ni ker­ros­ta­lo­huo­neis­to oli siis­ti ja puh­das. Vuo­krae­män­tä­ni, Vale­rin ystä­vän äiti, oli lait­ta­nut kai­ken val­miik­si ja suun­ni­tel­lut kah­den vii­kon elä­mä­ni Tuval­la.

Kävim­me käve­lyl­lä Kyzy­lis­sä. Ljud­mi­la, Kyzy­lin museon opas, joka oli osoi­tet­tu myös minun viral­li­sek­si oppaak­se­ni, puhui englan­tia. Ensim­mäi­nen näh­tä­vyys oli kau­pun­gin lähel­lä ole­va pyhä puu. Otim­me kan­gas­sui­ka­lei­ta mukaan.

En ollut aivan var­ma mitä tapah­tuu, mut­ta kun saa­vuim­me peril­le, tie­sin jo. Me tulim­me pyhän puun luo, osoi­tim­me kun­nioi­tuk­sem­me sito­mal­la nau­hat ja istuim­me het­ken puun sii­mek­ses­sä. Olim­me hil­jaa kukin omi­ne aja­tuk­si­nen­ne. Ljud­mi­la ker­toi omis­ta pyhään puu­hun liit­ty­vis­tä koke­muk­sis­taan. Paluu­mat­kal­la kii­pe­sim­me tivo­lin näkö­tor­niin ja kat­se­lim­me kau­pun­kia met­sän­ra­jan ylä­puo­lel­ta. Lumi­huip­pui­set vuo­ret näkyi­vät taas. Ohi­tim­me leik­ki­ken­tän, jos­sa oli pat­sais­ta alu­een eläi­mis­tä: kar­hu, ilves, susi ja ket­tu. Ken­täl­lä oli myös kivi­nen sha­maa­ni, joka lyö rum­pua.

Vale­ri on kuva­tai­tei­li­ja. Saan kut­sun Vale­rin juh­laan, jon­ka hänen tai­tei­li­jays­tä­vän­sä jär­jes­tä­vät sen kun­niak­si, että hänet on viral­li­ses­ti kut­sut­tu Venä­jän tai­tei­li­ja­seu­ran jäse­nek­si. Vale­rin jäse­nyy­des­tä on teh­ty pää­tös tuhan­sien kilo­met­rien pääs­sä Mos­ko­vas­sa ja Mos­ko­van anta­ma seu­ran jäse­nyys on ihmi­sen elä­mäs­sä ehdot­to­mas­ti juh­lin­nan arvoi­nen het­ki. Juh­la pide­tään Jeni­sei joen ran­nal­la. Kan­nam­me tuliai­sem­me pui­den alle loih­di­tul­le pöy­däl­le. Maa­han levi­te­tyil­le lii­noil­le alkaa ilmaan­tua kek­si­pa­ket­te­ja, vod­ka­pul­lo­ja, salaat­te­ja, suklaa­ta, lei­von­nai­sia, suo­la­kurk­kua, lei­pää, hedel­miä, olut­ta ja vii­niä.

Ljud­mi­la, Päi­vi ja Vale­ri pyhän puun alla.

Pie­nen mat­kan pääs­sä muu­ta­mat juh­lan jär­jes­tä­jät ovat aloit­ta­mas­sa lam­paan teu­ras­tuk­sen. Juh­lan tär­kein ruo­ka­la­jia lam­mas­pais­ti, tuo­daan pai­kal­le elä­vä­nä. Van­han tavan mukaan, eläin teu­ras­te­taan lem­peäs­ti, lähes har­taas­ti niin, että yhtään veri­pi­sa­raa ei vuo­da­te­ta. Kol­me mies­tä aset­taa lam­paan seläl­leen maa­han. Lam­mas on rau­hal­li­nen. Se ei pääs­tä ään­tä­kään, eikä edes viku­roi vas­taan. Mie­het eivät kii­reh­di ja kaik­ki tapah­tuu eläin­tä kun­nioit­ta­va lem­peäs­ti. Yksi mie­his­tä tekee pie­nen viil­lon lam­paan turk­kiin, sydä­men koh­dal­le ja työn­tää käten­sä lam­paan sisään. Hän lopet­taa sydä­men toi­min­nan puris­ta­mal­la sydä­meen vie­vää veri­suon­ta oikeas­ta koh­das­ta. Nyt­käh­dys vah­vis­taa eläi­men kuo­le­man ja lam­mas pää­see hen­ges­tään. Lam­mas kei­te­tään isos­sa padas­sa lähes koko­nai­se­na. Juh­lat ovat jo lähes­ty­mäs­sä lop­pu­maan, kun liha on kyp­sää tar­joil­ta­vak­si. On kesä­kuun alku, lähen­te­lee puol­ta yötä ja Tuval­la on yhtä valoi­saa kuin Suo­men Lapis­sa yöt­tö­män yön juh­lan aikaan. Uuteen ja kiin­nos­ta­vaan sekoit­tuu tut­tua ja tur­val­lis­ta.

On kesä­kuu ja tuva­lai­set niin kuin suo­ma­lai­set­kin uivat kesäl­lä, jos juh­lat ovat joen ran­nal­la. Käym­me kokei­le­mas­sa Jeni­sei vir­ran veden kyl­myyt­tä ja vir­ran vah­vuut­ta. Jeni­sei vir­taa vakaas­ti ja voi­mak­kaas­ti. Niin kuin Dnepr, tai kuin Don tai Vol­ga. Vir­ta tulee kau­kaa Sipe­rian syvis­tä met­sis­tä ja jat­kaa yli kak­si­tu­hat­ta kilo­met­riä Tuval­ta Jää­me­rel­le. Uides­sa saat­taa näh­dä kau­ka­na hori­son­tis­sa hää­möt­tä­vät iki­lu­men peit­tä­mät vuo­ret.

Vale­rin juh­lis­sa.

Kun juh­lat ovat ohi, saam­me kut­sun Vale­rien ystä­vien siir­to­la­puu­tar­han sau­naan. Mikä päi­vä! Mat­kai­li­jan onnea. Juh­lia yötön­tä yötä Sipe­rias­sa, uida Jeni­seis­sä uin­nin jäl­keen sau­noa tuva­lai­ses­sa sau­nas­sa. Peril­lä ihai­lem­me datšan vihan­nek­set ja kukat. Venä­jän kie­le­ni jou­tuu koe­tuk­sel­le. Joku osaa hie­man englan­tia. Vale­ri­kin saa sanot­tua muu­ta­man sanan englan­tia, kun minun venä­jän sanat lop­pu­vat. Ljud­mi­la näyt­tää miten Tuval­la sau­no­taan. Me nai­set saam­me men­nä sau­naan ensin. Lau­teet ovat ylhääl­lä, eikä por­tai­ta ole. Sau­nan sei­näl­lä roik­kuu kak­si vas­taa. Toi­nen on teh­ty havu­puus­ta, toi­nen leh­ti­puus­ta. Ljud­mi­la pyy­tää minua mene­mään lau­teel­le vat­sal­leen. Hän ottaa vas­tan ja alkaa vih­toa. ”Näin mei­dän on tapa­na sau­noa”, hän selit­tää. Sit­ten vaih­dam­me vuo­roa. Käym­me vil­voit­te­le­mas­sa, pesem­me ja huu­dam­me muut sau­naan.

Koro­nan aika­na on sau­na anta­nut meil­le suo­ma­lai­sil­le tukea ja tur­vaa. Sau­na on läm­min­nyt, luu­li­sin nor­maa­lia tiheäm­pään. Jolos­ky­läl­lä on koti­sau­naa läm­mi­tet­ty pari–kolme ker­taa vii­kos­sa. Tiu­kim­man tur­va­käy­tän­nön aikaan ei käy­ty naa­pu­ri­sau­nois­sa, mut­ta vähi­tel­len on istut­tu kesä–heinäkuussa tur­va­vä­lein naa­pu­rei­den ja kesä­mök­kien sau­nois­sa. Saa­ri­jär­ven joo­gao­pis­tol­la sau­noim­me sään­tö­jen mukaan vii­si hen­keä ker­ral­laan tur­va­vä­lien ja Vilp­pu­lan Väi­nö­län yhtei­sön savusau­nas­sa samoin sään­nöin.

Syree­nit kuk­ki­vat Tuvan siir­to­la­puu­tar­has­sa. Saam­me kuk­kia mukaan, kau­pun­kiin vie­tä­väk­si. On vie­lä valoi­saa, kun aamun ensim­mäi­sil­lä tun­neil­la yli­täm­me joen los­sil­la. Vale­ri on onnel­li­nen. Hän on tai­tei­li­ja­seu­ran jäsen.

Päi­vi Aho­nen, osa-aika­jo­los­lai­nen, Yli­kii­min­ki, työs­ken­nel­lyt kehi­ty­syh­teis­työ­teh­tä­vis­sä eri mais­sa