Tai­det­ta ja käden­tai­toa katos­ta lattiaan

Yli-Iin Maa­lis­maal­la asu­va Heik­ki Pesä­maa on har­ras­ta­nut piir­tä­mis­tä aivan lap­suu­des­taan saakka.

– Jo lap­se­na minua kiin­nos­ti­vat eri­lai­set muo­dot. Esi­mer­kik­si auton koje­lau­ta oli erit­täin puhut­te­le­va, se mil­lä tavoin sii­nä oli kak­si kaar­ta, jot­ka liit­tyi­vät yhteen. Saa­toin tui­jo­tel­la auton koje­lau­taa pit­kiä aiko­ja, ja piir­te­lin nii­tä myös kuviin.

Har­ras­tus on jat­ku­nut aikui­suu­teen asti, ja tus­si­töi­nä syn­ty­nei­tä teok­sia­kin on ehti­nyt ker­tyä run­sain mää­rin. Tämän kesän aika­na jär­jes­tet­ty Maa­lis­maan kult­tuu­ri­kä­ve­ly herät­ti Pesä­maan ja hänen puo­li­son­sa Kat­ja Ala­siu­ruan mie­liin idean teos­ten aset­ta­mi­ses­ta mui­den­kin näh­tä­vil­le. Syn­tyi Avoi­met ovet ‑tilai­suus, jon­ka he jär­jes­ti­vät koto­naan, ja jos­sa kävi­jät pää­si­vät näke­mään sekä Pesä­maan piir­ros­töi­tä että puus­ta syn­ty­nei­tä käden­tai­to­jen tuloksia.

Paris­kun­nan piha­va­ja sai teh­tä­vän toi­mia tai­de­gal­le­ria­na. Se täyt­tyi­kin teok­sis­ta niin, ettei enem­pää oli­si mukaan mah­tu­nut, sil­lä värien kir­jo täyt­ti sekä vajan sei­nät että katon levi­ten jon­kin ver­ran vie­lä tilan ulkopuolellekin.

– Halusin näyt­te­lys­tä koko­nais­val­tai­sen koke­muk­sen, joka ete­nee tum­mis­ta sävyis­tä värei­hin samoin kuin kii­ras­tors­tais­ta siir­ry­tään pit­kä­per­jan­tain tapah­tu­mien ja lau­an­tain synk­kyy­den kaut­ta pää­siäi­sen iloon ja myrs­ky­jen läpi pelastukseen.

Katon Pesä­maa ilmai­si kuvaa­van tai­vas­ta, joka on aina kai­ken yllä, sik­si myös teok­set muo­dos­ti­vat näyt­te­ly­ti­las­sa oman kat­ton­sa. Useim­mat Pesä­maan piir­rok­sis­ta kum­pua­vat kris­til­li­sis­tä aiheis­ta, mikä osal­taan saa taus­taa hänen työs­tään­kin, sil­lä hän on amma­til­taan pap­pi ja työs­ken­te­lee täl­lä het­kel­lä Kii­min­gin seu­ra­kun­nas­sa seurakuntapastorina.

Arki­sem­pia­kin aihei­ta pape­ril­le syn­tyy, sil­lä Pesä­maa ei luon­nos­te­le töi­tään etukäteen.

– Kun tyh­jään val­koi­seen pape­riin vetää ensim­mäi­sen vii­van, se tar­koit­taa, että lop­pu­kin pape­ris­ta on saa­ta­va täy­teen. Jos­kus se onnis­tuu hel­pom­min, toi­si­naan taas tun­tuu, ettei täs­tä mitään tule. Lopul­ta työ kui­ten­kin rupe­aa ete­ne­mään, ja useim­mi­ten sii­tä jokin kuva lopul­ta myös syn­tyy, avaa hän prosessia.

Yksi kuva val­mis­tuu Pesä­maan mukaan parin illan aika­na, kaik­ki­aan työs­tä­mi­seen menee noin nel­jäs­tä vii­teen tun­tia. Kaik­kia teok­si­aan piir­tä­jä ei säi­ly­tä, ja hän kut­suu­kin nii­tä kertakäyttötöiksi.

– Minul­le teos on arvok­kain kes­ke­ne­räi­se­nä. Kun se on val­mis, se on taas vain pape­ria, hän ilmaisee.

Moni kävi­jä häm­mäs­te­li Pesä­maan piir­ros­ten hui­maa luku­mää­rää sekä teos­ten värien soin­tu­mis­ta hyvin yhteen, vaik­ka kuviin on käy­tet­ty osak­si hyvin­kin kirk­kai­ta sävyjä.

Luo­vuut­taan Pesä­maa pur­kaa myös puu­töi­hin, joi­den poh­ja­na ovat luon­nos­ta löy­ty­neet mut­kai­set tai muu­toin eri­tyi­sen muo­toi­set oksat, run­got tai kan­not, joi­ta hän täy­den­tää tai muo­toi­lee ideoi­den­sa mukaan. Hänel­le itsel­leen erit­täin mer­kit­tä­vä työs­tet­tä­vä on ollut Kii­min­gin san­ka­ri­hau­doil­la kas­va­neen koi­vun run­ko. Puu jou­dut­tiin kaa­ta­maan, kos­ka se oli sisäl­tä niin laho, että oli­si alka­nut aiheut­taa vaa­raa. Pesä­maa hal­kai­si puun tyvi­pöl­kyn ja pois­ti sisäl­lä olleen laho­puun. Kui­vaa­mi­sen jäl­keen tyvi­puun puo­lik­kaas­ta muo­tou­tui hänen käsit­te­lys­sään pöy­tä, joka täy­den­tyi vie­lä muil­la puu­osil­la. Nyt pöy­tä on per­heel­lä jo aivan nor­maa­lis­sa käytössä.

– Pöy­tä kuvas­taa kes­ken jää­nei­tä elä­miä, kos­ka puu alun perin kas­voi san­ka­ri­hau­doil­la. Ja samoin kuin tuos­ta puus­ta, voi­daan ihmi­ses­tä­kin rii­sua laho pois, että saa­daan parem­pi osa esiin, Pesä­maa mieltää.

Per­heen kodis­sa näkyy muu­toin­kin Pesä­maan kiin­nos­tus puu­töi­hin samoin kuin halu käyt­tää sel­lai­sia­kin pui­ta, joil­le moni ei polt­to­puu­ta kum­mem­paa käyt­töä kek­si. Paik­kan­sa ovat löy­tä­neet muun muas­sa van­hat nave­tan ovet ja ome­na­puun oksat. Kii­min­ki­joen poh­jal­ta nos­te­tut vähin­tään 70-vuo­ti­aat uppo­puut sekä san­ka­ri­hau­doil­la kas­va­neen koi­vun tyven toi­nen puo­li­kas puo­les­taan odot­ta­vat vie­lä, mitä niis­tä voi­si syntyä.

Pesä­maan aja­tuk­se­na onkin kat­soa ja kysyä, mitä puu haluai­si olla, ja kun se sel­vi­ää, käyn­nis­tyy taas uusi tehtävä.