Aja­tuk­sia tai­tees­ta ja sen tehtävästä

Tai­de on vapaut­ta, ihmi­ses­sä itses­sään ole­vien jaloim­pien pyr­ki­myk­sien ja ilme­ne­mis­muo­to­jen kana­voi­mis­ta ja välit­tä­mis­tä toi­sil­le ihmi­sil­le. Jos se on vil­pi­tön­tä, voi­ma­kas­ta ja todel­la syn­ty­nyt tar­pees­ta luo­da jota­kin, mikä puhut­te­lee ihmi­siä, se ei ase­ta etua­lal­le omaa voi­ton­pyyn­ti­ään eikä kysy palk­kaan­sa. Täl­lä en tar­koi­ta sitä, ettei­kö tai­de oli­si rahaan­sa ansain­nut. Päin­vas­toin, sil­le tulee kuu­lua sen arvoa vas­taa­va palk­ka. Jos tai­de sytyt­tää ”juma­lai­sen kipi­nän ihmis­sy­dä­mis­sä” Tse­ho­vin sano­ja lai­na­tak­se­ni, toi­sin sanoen saa hei­dät ajat­te­le­maan, tun­te­maan ja toi­mi­maan itseä ja mui­ta hyö­dyt­tä­väl­lä taval­la, se on ansain­nut palk­kan­sa ja täyt­tä­nyt osan sil­le kuu­lu­vas­ta tehtävästään.

Jos tai­de onnis­tuu kaa­ta­maan ympä­ril­tään raja-aito­ja, avar­ta­maan ahtai­ta usko­muk­sia, avaa­maan lukit­tu­ja ennak­ko­luu­lo­jen ovia ja raken­ta­maan sil­to­ja eri taval­la ajat­te­le­vien ihmis­ten, ryh­mien ja kan­so­jen välil­le, se on mie­les­tä­ni onnis­tu­nut täy­del­li­ses­ti tehtävässään.

Voi­ko tai­de sit­ten olla vapaa­ta työ­voi­ma­po­liit­tis­ten ris­ti­rii­to­jen, eri yhteis­kun­ta­luok­kien välis­ten val­ta­pyr­ki­mys­ten ja hen­ki­lö­koh­tai­sen kil­pai­lun aiheut­ta­mis­ta pai­neis­ta? Voi­ko se ja onko sen teh­tä­vä­nä vain vai­e­ta yhteis­kun­nal­li­sen epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­den edes­sä ja olla vain ”tai­det­ta tai­teen vuok­si”? Mie­les­tä­ni ei voi. Tai­de on ihmis­tä var­ten, ihmi­sen luo­ma aja­tus, joka on tosi.

Tai­tees­sa on jota­kin pahas­ti vial­la, jos se näyt­tää hämär­tä­vän ja hei­ken­tä­vän ihmis­ten ajat­te­lu­ky­kyä käsit­tä­mät­tö­mäl­lä käsit­teel­li­syy­del­lään, sen sijaan, että sel­keyt­täi­si ja sai­si hei­dät ajat­te­le­maan. Usein näyt­tää sil­tä, että tai­de on julis­ta­man­sa vapau­den sijas­ta itse lui­su­mas­sa orjuu­teen, pake­ne­mas­sa eri­lai­siin aitauk­siin muo­ti­vir­taus­ten muka­na vain miel­lyt­tääk­seen toi­sia samoin ajattelevia.

Tai­teen pitäi­si puhu­tel­la kaik­kia ihmi­siä, yhtä hyvin työn­te­ki­jöi­tä kuin työ­nan­ta­jia­kin. Jos tai­de ei uskal­la aset­taa alt­tiik­si omia arvo­jaan ihmis­ten kes­kuu­des­sa kul­loin­kin val­las­sa ole­vis­sa muo­ti­vir­tauk­sis­sa, se ei mie­les­tä­ni ole ansain­nut tai­teen nimeä.

Ei ole tai­det­ta ilman rak­kaut­ta, ei rak­kaut­ta, jos­sa ei oli­si muka­na tai­det­ta. Mut­ta tai­teen pitää myös ilme­tä tais­te­lu­na vää­ryyt­tä, alis­ta­mis­ta ja tois­ten ihmis­ten hyväk­si­käyt­töä vas­taan. Maa­il­mas­sa ei ole sel­lais­ta kult­tuu­ria, suur­val­taa tai kan­saa, jol­la oli­si oikeus hävit­tää ja tuho­ta toi­si­na­jat­te­le­via, toi­sen­lai­sia kult­tuu­rei­ta. Päin­vas­toin: sen, joka on suu­ri, täy­tyy näyt­tää suu­ruu­ten­sa ymmär­tä­mäl­lä ja tuke­mal­la sitä kult­tuu­ria, joka tais­te­lee ole­mas­sao­los­taan eri­lai­suu­des­ta huolimatta.

Osoit­taa val­ta­ra­ken­teen heik­kout­ta, jos sen val­las­sa pysyäk­seen täy­tyy tuho­ta kaik­ki sil­le vie­ras ja outo aines tai aina­kin yrit­tää yhden­mu­kais­taa sitä.

Mie­les­tä­ni tai­det­ta on vai­kea irroit­taa luon­nos­ta, joka aina­kin minul­le antaa jat­ku­vas­ti uusia ulot­tu­vuuk­sia. Sen ei kuu­lu pal­vel­la min­kään poliit­ti­sen val­ta­ryh­män etu­ja. Jos tai­teen teh­tä­vä ymmär­re­tään oikein, sen raken­ta­va voi­ma laa­jen­tuu. Se voi luo­da sil­to­ja eri­lais­ten ihmis­ten ja kan­so­jen välil­lä, oppia puhu­maan kaik­kien ymmär­ret­tä­vää kiel­tä, eikä ole vain har­voil­le kuu­lu­va eliittioikeus.

Tuu­la Haa­pa­kan­gas, FM