Iijoen tari­nat ja mai­se­mat valokeilassa

Iijoen var­teen sijoit­tuu muis­to jos toi­nen­kin. Nii­tä on nyt kerät­ty­nä Vir­pi Kos­ke­lan ja Jan­ne Kör­kön kir­jaan Yöjoen valot. Kir­jan teke­mi­nen on ollut pit­kä mut­ta antoi­sa pro­ses­si, joka hui­pen­tui jul­kai­su­ti­lai­suu­teen kir­jan teki­jöi­den läheis­ten sekä haas­ta­tel­tu­jen kylä­läis­ten kanssa.

Mate­ri­aa­lia oli pal­jon käy­tet­tä­vis­sä, tii­vis­tä­mi­nen oli haas­te. Haas­tet­ta löy­tyi teki­jöil­lä myös komplek­sis­ta suh­tees­ta jokeen ja enti­seen koti­paik­ka­kun­taan, sekä ihmis­ten halut­to­muu­des­ta olla kuvat­ta­va­na. Kai­kis­ta esteis­tä pääs­tiin yli: suh­de Iijo­keen ja joki­seu­tuun sai kotoi­sam­man tun­teen, kaik­ki haas­ta­tel­ta­vat halusi­vat lopul­ta kuvat­ta­vak­si, ja kir­ja saa­tiin jul­kais­tua. Kos­ke­lan ja Kör­kön kii­reet venyt­ti­vät toki pro­jek­tin jul­kai­sua, mut­ta lop­pu­pe­leis­sä täs­tä ei syn­ty­nyt harmia.

–Nyt kun ajat­te­lee, niin näin sen piti­kin men­nä, Körk­kö toteaa.

Pro­ses­si alkoi Kör­kön osal­ta 2016, kun hän alkoi kuvaa­maan Yli-Iiläi­siä ihmi­siä ja mai­se­mia. Vuon­na 2018 yhtei­sen tutun kaut­ta Kos­ke­la pää­tyi hänen kuvat­ta­vak­seen. Joes­ta jutel­les­sa herä­si idea: teh­dään kir­ja pai­kal­li­sis­ta tari­nois­ta. Vuo­si myö­hem­min Kos­ke­la ja Körk­kö sai­vat Suo­men Kult­tuu­ri­ra­has­ton työs­ken­te­ly­apu­ra­han, ja työt pys­tyi­vät toden­teol­la alkaa.

Aluk­si tar­koi­tuk­se­na oli teh­dä vain kuva­kir­ja, jos­sa tari­nat oli­si­vat pie­nem­mäs­sä roo­lis­sa. Kir­jan var­hai­ses­ta palaut­tees­ta kävi kui­ten­kin ilmi, että koko­nai­suus oli toi­mi­vam­pi kuvien ja haas­tat­te­lu­jen olles­sa tasa­pai­nos­sa. Syn­tyi siis valo­ku­va- ja haas­tat­te­lu­teos. Temaat­ti­ses­ti kir­ja on jaet­tu mys­tiik­kaan, ihmis­ten tari­noi­hin, lap­suu­teen, luon­non muok­kaa­mi­seen ja mielenmaisemaan.

Haas­ta­tel­ta­vien löy­tä­mi­nen tapah­tui alun jäl­keen nopeas­ti, yksi haas­ta­tel­ta­va yleen­sä ehdot­ti tois­ta ja niin edes­päin. Ihmis­ten lem­pi­pai­koil­la, voi­ma­lai­tok­sil­la ja van­hois­sa talois­sa vie­rail­les­sa Kör­kön kuvat löy­si­vät tari­nat nii­tä sanoittamaan.

Kir­jaa teh­des­sä Kos­ke­la ja Körk­kö pää­si­vät paik­koi­hin ja mai­se­miin, joi­ta eivät ole ennen käy­neet. Lisäk­si pro­ses­sis­sa tapa­si pal­jon uusia ihmi­siä. Kes­kus­te­lut ovat muut­ta­neet koke­mus­ta paik­ka­kun­nas­ta merkittävästi.

–Kyl­lä tätä paik­kaa voi aja­tel­la nyt enem­män kuin kotia, kun tääl­lä ovat ihmi­set otta­neet mei­dät niin läm­pi­mäs­ti vas­taan, Körk­kö kertoo.

Kos­ke­la sanoo sel­keäs­ti, että kir­jas­sa on vah­va pai­kal­li­nen sävy­tys. Kylä­läis­ten tari­nat ja muis­tot ovat oma­koh­tai­sia, min­kä voi ais­tia kir­jas­ta. Kör­kön kuvat tuo­vat muis­tot lähel­le luki­jaa vil­pit­tö­mäl­lä taval­la. Tapa, jol­la jokea käsi­tel­lään tekee sel­väk­si aiheen hen­ki­lö­koh­tai­suu­den sekä teki­jöil­le että haastateltaville.

–Tämä mai­se­ma on kul­ke­nut työs­sä­ni aina ja tulee var­maan aina kul­ke­maan, Kos­ke­la ker­too joki­var­ren vaikutteista.