Oma koti kul­lan kallis

Tämä asia nousee esiin aina kun jut­te­len mum­mu­ni kans­sa elä­mäs­tä ja sii­tä, mik­si sii­nä on kaik­ki juu­ri nyt hyvin. Mum­mu täyt­ti vas­ti­kään 95 vuot­ta ja hän saa edel­leen asua omas­sa kodis­saan. Se on tär­kein­tä. Oma tupa ja oma lupa. Oma aika­tau­lu. Oma rau­ha. Hoi­va­ko­tiin mum­mu ei halua, eikä toi­vot­ta­vas­ti iki­nä joudukaan.

Mum­mun mie­les­tä oman rak­kaan kodin ikku­nois­ta tutun mai­se­man ihai­lu eri vuo­de­nai­koi­na on hie­noa. Jär­vi­mai­se­ma, aamui­nen aurin­gon­nousu, luon­non ihmeet, tut­tu piha­pii­ri. Kaik­ki kuu­lem­ma pal­jon parem­paa kuin vie­rei­sen raken­nuk­sen tii­li­sei­nän tui­jot­te­lu hoi­va­ko­din ikkunasta. 

Mum­mun mie­les­tä omas­sa kodis­sa asu­mi­sen lisäk­si paras­ta on se, että per­heen ja ystä­vien apuun voi aina luot­taa. Aina joku pii­pah­taa, soit­taa ja huo­leh­tii, että kaik­ki on hyvin.

Jo nyt ja tule­vi­na vuo­si­na mum­mo­ja ja pap­po­ja kär­rä­tään yhä kau­em­mas ja kau­em­mas koti­seu­duil­taan. Yksi­köi­tä kar­si­taan ja kas­va­te­taan. Kaik­ki eivät halus­taan huo­li­mat­ta tule toi­meen koto­na elä­män­sä lop­puun saak­ka. Sur­ke­aa on se, että sit­ten mää­rän­pää voi olla aivan lii­an kau­ka­na. Omai­set ja lähei­set etään­ty­vät hoi­va­ko­tiin muu­ton myötä.

Paha on myös­kin se, jos ikäih­mi­nen ei enää koe olo­aan tur­val­li­sek­si omas­sa kodis­saan, mut­ta vaih­toeh­toa ei ole. Koto­na on olta­va, kun hoi­va­paik­kaa pitää jonot­taa tai sin­ne ei yksin­ker­tai­ses­ti pää­se. Mihin tämä maa­il­ma menee? Koko ajan enem­män ja enem­män koh­ti Ame­ri­kan mal­lia. Jos on rahaa, voi ostaa itsel­leen halua­maan­sa tai tar­vit­se­maan­sa hoi­toa. Jos ei ole, jää ilman.