Maa­lais­poi­ka kas­voi uusiin mit­toi­hin –Mik­ko Ala­ta­lo jul­kai­si uran­sa vii­mei­sen levyn

Kii­min­ki­läis­läh­töi­nen Mik­ko Ala­ta­lo päät­tää levy­ty­su­ran­sa Se se on rok­kii… ja sin­fo­ni­aa ‑levyl­lä, jos­sa tam­pe­re­lais­tu­nut muusik­ko esiin­tyy yhdes­sä Juk­ka Myl­lyk­sen joh­ta­mien Kuo­pion kau­pun­gi­nor­kes­te­rin sekä Oulun sin­fo­nian kans­sa. Ala­ta­lo kuvai­lee levyä lop­pu­työk­seen, joka päät­tää yli 50 albu­min mit­tai­sen uran.

Levyn ykkös­bii­sik­si on nos­tet­tu Kii­min­ki­jo­ki, joka komeu­des­saan saa var­mas­ti Kii­min­ki­jo­ki­var­ren asuk­kai­den sil­mät kos­tu­maan. Maa­lais­poi­ka-kap­pa­lees­sa taas on jotain ihan uut­ta, joka kepey­des­sään saa hymyn kareh­ti­maan suu­pie­lis­sä. Swin­gah­ta­va ver­sio ker­too maa­lais­po­jan nous­seen vuo­si­kym­men­ten aika­na aivan uudel­le, hie­nos­tu­neel­le tasol­le. Eikä se suin­kaan ole ainoa uudel­leen sovi­tet­tu kap­pa­le, joka saa kuun­te­li­jan­sa poh­ti­maan vuo­si­kym­men­ten takais­ta lau­lua uudelleen.

Ala­ta­lol­le itsel­leen levy on enem­män kuin kokoel­ma uusia tul­kin­to­ja. Se on tie­toi­nen pää­tös jät­tää jäl­ki pit­kän uran päätteeksi.

– Joten­kin sitä halu­aa jät­tää jotain pysy­vää ihmi­sil­le muis­tok­si. Täs­sä mie­les­sä nämä ovat eri­lai­set, juh­lal­li­set jää­hy­väi­set, hän sanoo.

Kii­min­ki­jo­ki ei ole levyn ykkös­bii­si sattumalta.

– Se oli nime­no­maan tie­toi­nen valin­ta. Se on tär­keä joki mul­le, se on kajak­ki­jo­ki ja lap­suu­den joki, jos­sa käy­tiin uimas­sa, Ala­ta­lo kertoo.

Vaik­ka Kii­min­ki­joel­la on teki­jäl­leen hen­ki­lö­koh­tai­nen mer­ki­tys, on kap­pa­lees­sa kui­ten­kin vah­va yhteis­kun­nal­li­nen sano­ma, joka ker­too muut­to­liik­kees­tä ja maa­seu­dun autioitumisesta.

– Se ker­too sii­tä, miten niin monet ihmi­set läh­ti­vät. Jot­kut halusi­vat pala­ta takai­sin, mut­ta hyvin har­va lopul­ta niin teki.

Lau­luun liit­tyy myös syvä hen­ki­lö­koh­tai­nen, jopa hen­gel­li­nen aja­tus. Ala­ta­lo ker­too poh­ti­neen­sa Intian-mat­kal­laan näke­mään­sä tapaa, jos­sa vai­na­jat las­ke­taan jokeen palamaan.

– Sama aja­tus on mul­la sii­nä kap­pa­leen lopus­sa, kun olen kir­joit­ta­nut, että voit­te mie­hen ja soit­ti­men tuh­kat joen syliin heittää.

Kii­min­ki­jo­ki ker­too siis pait­si koti­seu­dus­ta myös sii­tä, että vaik­ka elä­mä on vie­nyt muu­al­le, sydän pysyy juurilla.

– Monet koke­vat minut tam­pe­re­lai­sek­si, mut­ta edel­leen sydän syk­kii van­hal­le koti­seu­dul­le, vaik­ka ei siel­lä enää minul­la fyy­si­ses­ti kotia olekaan.

Levyn ehkä yllät­tä­vim­piä ja upeim­pia uusia sovi­tuk­sia ja tul­kin­to­ja on Maa­lais­poi­ka, joka on saa­nut täy­sin uuden­lai­sen, sven­gaa­van orkesteriasun.

– Tämä oli mul­le itsel­le­ni­kin yllä­tys. Kapel­li­mes­ta­ri Juk­ka Myl­lys sanoi, että hän tekee sii­tä swin­gi­bii­sin, vähän Sinat­ra-tyyp­pi­sen, Ala­ta­lo kertoo.

Uusi sovi­tus ei kui­ten­kaan siir­ty­nyt levyl­le hel­pol­la. Sven­gaa­van, ren­non lau­lu­ta­van löy­tä­mi­nen vaa­ti usei­ta yrityksiä.

– Lau­loin sen useam­paan ker­taan, ennen kuin saa­tiin se sven­gaa­maan riit­tä­vän ren­nos­ti. Lopul­ta, oli­si­ko se ollut nel­jäs ker­ta, todet­tiin, että nyt onnistui.

Lop­pu­tu­lok­ses­sa van­han lau­lun ydin­e­le­men­tit Leh­mik­kei­neen ja Man­sik­kei­neen on säi­ly­tet­ty, mut­ta mukaan on tuo­tu uut­ta näke­mys­tä ja pil­ket­tä sil­mä­kul­maan. Eri­tyi­ses­ti Ala­ta­loa ilah­dut­taa kap­pa­leen lopun traktoriefekti.

– Se on ihan mah­ta­va. Nimi­tin sen Zeto­rik­si, kun se ei ollut ollen­kaan Fer­guso­nin kuuloinen.

Maa­lais­poi­ka syn­tyi aika­naan kuvaa­maan suur­ta muut­toa maal­ta kau­pun­kei­hin, ja Ala­ta­lon mukaan lau­lul­la oli aika­naan sosi­aa­li­nen tilaus.

– Kun 70-luvul­la niin monet maa­lais­po­jat ja ‑tytöt muut­ti­vat kau­pun­kei­hin, se ei ollut ihan tus­ka­ton­ta. Monil­la oli koti-ikä­vä­kin, eikä omaa paik­kaa kau­pun­gis­ta tah­to­nut löytyä.

Yksi Ala­ta­lon uran kes­tä­vim­mis­tä kap­pa­leis­ta on Ihmi­sen ikä­vä toi­sen luo, jon­ka hän teki yhdes­sä Har­ri Rin­teen kanssa.

Lau­lu elää vah­vas­ti edel­leen, ja sii­tä on tul­lut vuo­sien mit­taan myös suo­sit­tu karaokekappale.

Uudel­la levyl­lä kap­pa­lee­seen teh­tiin pie­ni mut­ta mer­ki­tyk­sel­li­nen teks­ti­muu­tos. Sana­muo­toa muu­tet­tiin, jot­ta koke­mus oli­si ylei­sem­pi ja samaistuttavampi.

– Jätet­tiin se “juop­po” pois, ja nyt lau­lan, että olen hei­koil­la. Kos­ka hyvin moni voi olla hei­koil­la. Se alku­pe­räi­nen sana oli vähän lii­an rajaava.

Ala­ta­lo nos­taa esiin myös kap­pa­leen uuden sovi­tuk­sen, jota hän kuvaa lähes pie­nek­si sin­fo­niak­si. Pit­kä alkusoit­to joh­dat­taa kuu­li­jan tun­nel­maan rau­has­sa, eikä kap­pa­lees­sa kiirehditä.

Hän kokee, että vuo­sien myö­tä lau­la­jan muut­tu­nut ääni tuo mukaan nyt uuden­lais­ta painoa.

– Mul­la on nyt van­han, aikui­sen mie­hen ääni. Mus­ta se toi­saal­ta saat­taa hyvin sopia Ihmi­sen ikä­vään. Äänes­sä on vähän surua­kin, kun on koke­nut sopivasti.

Kap­pa­leen läh­tö­lau­kaus tuli aikoi­naan yhdes­tä vah­vas­ta lauseesta.

– Har­ri sanoi, että hänel­le tuli mie­leen täl­lai­nen: ihmi­sen ikä­vä toi­sen luo. Että teh­dään sii­tä laulu.

Ala­ta­lo pal­jas­taa, että myö­hem­min tosin sel­vi­si, että pal­jon kir­jal­li­suut­ta luke­va Rin­ne oli huo­maa­mat­taan poi­mi­nut tuon lauseen erääs­tä Veik­ko Huo­vi­sen kir­jas­ta, mut­ta lau­lu eli sil­loin jo omaa elämäänsä.

– Ja olen minä aja­nut kola­rin­kin Veik­ko Huo­vi­sen kans­sa, mut­ta se on koko­naan toi­nen tari­na…, Ala­ta­lo hymähtää.

Kun Mik­ko Ala­ta­lo itse nos­taa levyl­tä esiin hänel­le eri­tyi­sen mer­kit­tä­vän kap­pa­leen, se on luon­nol­li­ses­ti Pelit seis Beethoven.

Sen taus­tal­la on nuo­ruu­den innos­tus Elect­ric Light Orc­he­straan, yhtyee­seen, joka yhdis­ti roc­kia ja sin­fo­ni­sia ele­ment­te­jä taval­la, joka teki Ala­ta­loon ja Juice Les­ki­seen läh­te­mät­tö­män vaikutuksen.

– Me oltiin Juicen kans­sa aivan tosi kovia fane­ja ELOl­le. Ne yhdis­ti rok­kia ja sinfoniaa.

Ala­ta­lo ker­too näh­neen­sä yhtyeen myös live­nä Lon­toos­sa, mikä jäi pysy­väs­ti mieleen.

Uudel­la levyl­lä uuden hen­gen kap­pa­leel­le loi sovit­ta­ja Sam­po Kasu­ri­nen. Kap­pa­leen teks­ti on päi­vi­tet­ty tähän aikaan, mut­ta sen perus­a­ja­tus on säi­ly­nyt: roc­kin ener­gia ja klas­si­sen orkes­te­rin soin­ti vaan täy­den­tä­vät toisiaan.

Levyn muut nuo­ret sovit­ta­jat ovat Jus­si Lam­pe­la, Art­tu­ri Rön­kä ja Pert­tu Väns­kä.

Levyl­le vali­koi­tui myös Juice Les­ki­sen kans­sa teh­ty­jä kap­pa­lei­ta, jois­ta Ala­ta­lo nos­taa esiin eri­tyi­ses­ti Per Vers, runoi­li­jan. Sii­nä kuu­luu pait­si pit­kä ystä­vyys, myös yhtei­sen teke­mi­sen historia.

Ala­ta­lo muis­te­lee, kuin­ka opet­ti nuor­ta Juicea kita­ran­soi­tos­sa ja roh­kai­si tätä käyt­tä­mään jän­nit­tei­sem­piä soin­tu­ja. Vas­ta­vuo­roi­ses­ti Juice taas vaa­ti Ala­ta­loa lau­la­maan roh­keas­ti korkealta.

– Sinä­hän olet Kii­min­gin Ste­vie Winwood, Juice sanoi minulle.

Per Vers, runoi­li­jan uusi sovi­tus miel­lyt­tää Ala­ta­loa eri­tyi­ses­ti sen dyna­mii­kan vuoksi.

– Sii­nä on sel­lai­sia suvan­to­paik­ko­ja, ja sit­ten taas välil­lä se nousee suu­reen mas­sii­vi­seen soittoon.

Jos 11. vir­ran maa on rak­kau­den­tun­nus­tus koti­seu­dul­le, Iso­jo­ki tul­vii, on Ala­ta­lon mukaan yksi hänen tuo­tan­ton­sa vai­kut­ta­vim­mis­ta kap­pa­leis­ta. Se syn­tyi Har­ri Rin­teen kans­sa, ja nyt se kuu­los­taa ehkä ajan­koh­tai­sem­mal­ta kuin koskaan.

– Se ker­too luon­non­ka­ta­stro­fis­ta ja sii­tä, miten ihmi­set käyt­täy­tyi­si­vät, jos tuli­si joku val­ta­va katastrofi.

Ala­ta­lon mie­les­tä kap­pa­lees­sa enna­koi­tiin jota­kin olen­nais­ta sii­tä epä­var­muu­des­ta, joka on sit­tem­min tul­lut osak­si maa­il­maa: sodat, ympä­ris­tö­uhat ja yhteis­kun­nal­li­nen avut­to­muus suur­ten krii­sien edessä.

– Me ei halut­tu sii­hen aikaan mer­ki­tä lei­mal­li­ses­ti, mikä se kata­stro­fi on. Se on vain iso joki, joka tulee. Mut­ta se on sitä symboliikkaa.

Vaik­ka pää­tös­le­vy on teh­ty uran erään­lai­sek­si hui­pen­nuk­sek­si, Ala­ta­lo ei ole katoa­mas­sa esiin­ty­mis­la­voil­ta. Edes­sä on edel­leen kon­sert­te­ja, tee­ma­keik­ko­ja ja myö­hem­min myös omae­lä­mä­ker­ral­li­nen kiertue.

Sil­ti Se se on rok­kii… ja sin­fo­ni­aa tun­tuu rajapyykiltä.

– Ei nyt ole kovin toden­nä­köis­tä, että alkai­sin enää levyä teh­dä, kun tämä on ollut niin iso pro­jek­ti, myös rahal­li­ses­ti, Ala­ta­lo myöntää.

Mik­ko Ala­ta­loa voi näh­dä ja kuul­la Oulus­sa 5.7., 19.7. ja 16.8. Allasång i Uleå­borg Hupi­saa­rel­la ‑tapah­tu­mis­sa.