Tai­to säi­lyy kun sen on ker­ran oppi­nut

Ikäihmisille vihtojen tekeminen on tuttua puuhaa, jonka kädet muistavat vielä vuosikymmentenkin takaa. Saunavihdoista laulaa lurautettiinkin touhuamisen ohessa. Kaikkiaan paikalla hyöri 26 henkeä, joista muutamat olivat iäkkäiden osallistujien hoitajia ja avustajia.

“Juu, jus­tiin­sa nuin se pit­tää pyö­rit­tää, varo sitä oksan­koh­taa, siit­tä se hele­pos­ti kat­ki­aa” -noin opas­tet­tiin vih­dan sidet­tä pyö­rit­te­le­vää Urho Per­nua yli-iiläi­sen Hei­no­sen talon pihas­sa, jon­ne talon­väen lisäk­si kokoon­tui Joki­ran­nan pal­ve­lu­kes­kuk­sen asuk­kai­ta avus­ta­ji­neen sekä koti­hoi­don pii­riin kuu­lu­via ikäih­mi­siä.

Sivus­ta anne­tut ohjeet sai­vat Per­nun tuhah­te­le­maan, sil­lä mies on aikoi­naan val­mis­ta­nut luke­mat­to­man mää­rän vih­to­ja, jois­ta on riit­tä­nyt myy­tä­väk­si asti. Tai­toa siis hyp­py­sis­sä yhä riit­tää.

Aja­tuk­sen vih­dan­te­ko­tal­kois­ta kek­si­vät yli-iiläi­set vel­jek­set Timo ja Mat­ti Hei­no­nen, jot­ka tote­si­vat lap­suu­den­ko­tin­sa — mis­sä Matin per­he nykyi­sin­kin asuu — piha­koi­vun alka­van näyt­tää uhkaa­via lahoa­mi­sen merk­ke­jä.

– Kat­sot­tiin, että paras kaa­taa puu ennen kuin se jol­lain myrs­kyl­lä rysäh­tää raken­nus­ten pääl­le, vel­jek­set taus­toit­ti­vat.

Kun puu vie­lä sat­tui ole­maan rau­dus­koi­vu, herä­si aja­tus vih­to­jen val­mis­ta­mi­ses­ta. Idea jalos­tui mel­kein huo­maa­mat­ta edel­leen, kun Timo kek­si ehdot­taa pal­ve­lu­ko­din asuk­kai­den sekä koti­hoi­don pii­ris­sä ole­vien ikäih­mis­ten kut­su­mis­ta pai­kal­le vih­to­ja kokoa­maan sekä kesä­päi­väs­tä naut­ti­maan. Iäk­kääm­män väen pii­ris­sä kun vih­to­ja on vuo­si­kym­me­net itse teh­ty ja perin­tei­nen vit­sa­si­don­ta­kin tai­det­tu.

– Ei sitä ennen käy­tet­ty nip­pusi­tei­tä vih­toi­hin niin kuin nyky­ään, mutis­tiin muka­nao­li­joi­den jou­kos­sa.

– Ei niin, kun ei nii­tä ollut, valo­tet­tiin toi­sis­ta suis­ta.

Miten ja mil­loin paras vih­ta

Hei­nos­ten pihas­sa koi­vu­nok­sia koot­tiin, nipu­tet­tiin ja sidot­tiin monel­la eri tyy­lil­lä. Yhtei­nen aja­tus oli, ettei­vät vih­dak­set saa harit­taa eri suun­tiin, vaan nii­den pitää men­nä nätis­ti samaan suun­taan. Lii­an pit­kiä­kään oksat eivät saa olla tai vih­to­mi­nen sat­tuu kipeäs­ti ja oksat taker­tu­vat ihoon.

Vih­to­jen tekoon on vuo­sien var­rel­la tal­le­tet­tu eri­lai­sia ohjei­ta, joi­ta nykyi­sin­kin löy­tyy sekä kir­jal­li­sis­ta läh­teis­tä että inter­ne­tis­tä. Vih­to­jen par­haa­na tekoai­ka­na pide­tään aikaa juhan­nuk­ses­ta hei­nä­kuun alku­puo­lel­le. Myö­hem­min val­mis­te­tuis­ta vih­dois­ta leh­det irtoa­vat hel­pom­min.

Mis­tä hyvän­sä ei oksia ja vit­sak­sia voi ottaa vaan sii­hen tar­vi­taan maa­no­mis­ta­jan lupa.

Vih­dat tava­taan koo­ta rau­dus­koi­vun oksis­ta, sidon­ta­vit­sak­si käy myös hies­koi­vu tai paju. Mikä­li vih­das­ta halu­aa voi­mak­kaan tuok­sui­sen, voi sen sisään lait­taa lisäk­si muu­ta­man hies­koi­vui­sen oksan.

Leh­tien ladon­taan­kin löy­tyy eri­lai­sia ohjei­ta. Vih­ta voi­daan koo­ta esi­mer­kik­si siten, että oksat lado­taan pääl­tä­päin leh­tien nur­ja puo­li ylös­päin. Kun puo­let on ladot­tu, kään­ne­tään vih­ta ja lado­taan toi­nen puo­li samal­la tavoin. Käden­si­jan koh­dal­ta revi­tään yli­mää­räi­set leh­det ja oksat pois ennen sidon­taa.

Siteen kie­pu­tus on perin­tei­sen vih­tan tai­toa vaa­ti­vin osa. Siteek­si vali­tus­ta vit­sak­ses­ta vuol­laan oksat pois tar­koin ja raa­pu­te­taan kuo­ri puu­kol­la. Sit­ten kier­re­tään lat­vas­ta alkaen tyvi­pää­tä koh­ti pitäen samal­la oksan tyvi tiu­kas­ti pai­koil­laan, vaik­ka­pa jalan alla.

Siteen pää teroi­te­taan ja pujo­te­taan vih­dan käden­si­jan läpi samal­la lisää kier­tei­tä pyö­rit­täen, kie­pau­te­taan muu­ta­man ker­ran käden­si­jan ympä­ri ja kier­re­tään sol­muun kier­ros­ten alta sekä kiris­te­tään. Jäl­jel­le jää­nyt siteen terä­vä pää pujo­te­taan oksien sekaan sidok­sen alle ja tasa­taan vih­dan käden­si­jan oksat puu­kol­la. Ja jos ei sidet­tä vit­sak­ses­ta syn­ny, käy­te­tään sit­ten vaik­ka­pa nii­tä nip­pusi­tei­tä.