Tai­to säi­lyy kun sen on ker­ran oppinut

“Juu, jus­tiin­sa nuin se pit­tää pyö­rit­tää, varo sitä oksan­koh­taa, siit­tä se hele­pos­ti kat­ki­aa” ‑noin opas­tet­tiin vih­dan sidet­tä pyö­rit­te­le­vää Urho Per­nua yli-iiläi­sen Hei­no­sen talon pihas­sa, jon­ne talon­väen lisäk­si kokoon­tui Joki­ran­nan pal­ve­lu­kes­kuk­sen asuk­kai­ta avus­ta­ji­neen sekä koti­hoi­don pii­riin kuu­lu­via ikäihmisiä.

Sivus­ta anne­tut ohjeet sai­vat Per­nun tuhah­te­le­maan, sil­lä mies on aikoi­naan val­mis­ta­nut luke­mat­to­man mää­rän vih­to­ja, jois­ta on riit­tä­nyt myy­tä­väk­si asti. Tai­toa siis hyp­py­sis­sä yhä riittää.

Aja­tuk­sen vih­dan­te­ko­tal­kois­ta kek­si­vät yli-iiläi­set vel­jek­set Timo ja Mat­ti Hei­no­nen, jot­ka tote­si­vat lap­suu­den­ko­tin­sa — mis­sä Matin per­he nykyi­sin­kin asuu — piha­koi­vun alka­van näyt­tää uhkaa­via lahoa­mi­sen merkkejä.

– Kat­sot­tiin, että paras kaa­taa puu ennen kuin se jol­lain myrs­kyl­lä rysäh­tää raken­nus­ten pääl­le, vel­jek­set taustoittivat.

Kun puu vie­lä sat­tui ole­maan rau­dus­koi­vu, herä­si aja­tus vih­to­jen val­mis­ta­mi­ses­ta. Idea jalos­tui mel­kein huo­maa­mat­ta edel­leen, kun Timo kek­si ehdot­taa pal­ve­lu­ko­din asuk­kai­den sekä koti­hoi­don pii­ris­sä ole­vien ikäih­mis­ten kut­su­mis­ta pai­kal­le vih­to­ja kokoa­maan sekä kesä­päi­väs­tä naut­ti­maan. Iäk­kääm­män väen pii­ris­sä kun vih­to­ja on vuo­si­kym­me­net itse teh­ty ja perin­tei­nen vit­sa­si­don­ta­kin taidettu.

– Ei sitä ennen käy­tet­ty nip­pusi­tei­tä vih­toi­hin niin kuin nyky­ään, mutis­tiin muka­nao­li­joi­den joukossa.

– Ei niin, kun ei nii­tä ollut, valo­tet­tiin toi­sis­ta suista.

Miten ja mil­loin paras vihta

Hei­nos­ten pihas­sa koi­vu­nok­sia koot­tiin, nipu­tet­tiin ja sidot­tiin monel­la eri tyy­lil­lä. Yhtei­nen aja­tus oli, ettei­vät vih­dak­set saa harit­taa eri suun­tiin, vaan nii­den pitää men­nä nätis­ti samaan suun­taan. Lii­an pit­kiä­kään oksat eivät saa olla tai vih­to­mi­nen sat­tuu kipeäs­ti ja oksat taker­tu­vat ihoon.

Vih­to­jen tekoon on vuo­sien var­rel­la tal­le­tet­tu eri­lai­sia ohjei­ta, joi­ta nykyi­sin­kin löy­tyy sekä kir­jal­li­sis­ta läh­teis­tä että inter­ne­tis­tä. Vih­to­jen par­haa­na tekoai­ka­na pide­tään aikaa juhan­nuk­ses­ta hei­nä­kuun alku­puo­lel­le. Myö­hem­min val­mis­te­tuis­ta vih­dois­ta leh­det irtoa­vat helpommin.

Mis­tä hyvän­sä ei oksia ja vit­sak­sia voi ottaa vaan sii­hen tar­vi­taan maa­no­mis­ta­jan lupa.

Vih­dat tava­taan koo­ta rau­dus­koi­vun oksis­ta, sidon­ta­vit­sak­si käy myös hies­koi­vu tai paju. Mikä­li vih­das­ta halu­aa voi­mak­kaan tuok­sui­sen, voi sen sisään lait­taa lisäk­si muu­ta­man hies­koi­vui­sen oksan.

Leh­tien ladon­taan­kin löy­tyy eri­lai­sia ohjei­ta. Vih­ta voi­daan koo­ta esi­mer­kik­si siten, että oksat lado­taan pääl­tä­päin leh­tien nur­ja puo­li ylös­päin. Kun puo­let on ladot­tu, kään­ne­tään vih­ta ja lado­taan toi­nen puo­li samal­la tavoin. Käden­si­jan koh­dal­ta revi­tään yli­mää­räi­set leh­det ja oksat pois ennen sidontaa.

Siteen kie­pu­tus on perin­tei­sen vih­tan tai­toa vaa­ti­vin osa. Siteek­si vali­tus­ta vit­sak­ses­ta vuol­laan oksat pois tar­koin ja raa­pu­te­taan kuo­ri puu­kol­la. Sit­ten kier­re­tään lat­vas­ta alkaen tyvi­pää­tä koh­ti pitäen samal­la oksan tyvi tiu­kas­ti pai­koil­laan, vaik­ka­pa jalan alla.

Siteen pää teroi­te­taan ja pujo­te­taan vih­dan käden­si­jan läpi samal­la lisää kier­tei­tä pyö­rit­täen, kie­pau­te­taan muu­ta­man ker­ran käden­si­jan ympä­ri ja kier­re­tään sol­muun kier­ros­ten alta sekä kiris­te­tään. Jäl­jel­le jää­nyt siteen terä­vä pää pujo­te­taan oksien sekaan sidok­sen alle ja tasa­taan vih­dan käden­si­jan oksat puu­kol­la. Ja jos ei sidet­tä vit­sak­ses­ta syn­ny, käy­te­tään sit­ten vaik­ka­pa nii­tä nippusiteitä.