Sodan tapah­tu­mat pysy­vät vete­raa­nin muis­ti­lo­ke­rois­sa

94-vuotiaan Alpo Leppälän itsenäisyyspäiväperinteisiin kuuluu koululaisten ja sotaveteraanien yhteinen juhla Kiiminkijoen koululla.

Kii­min­ki­läi­nen Alpo Lep­pä­lä osal­lis­tui kut­sun­toi­hin 18-vuo­ti­aa­na syys­kuus­sa 1942. Kuu­kaut­ta myö­hem­min hän ilmoit­tau­tui ohjeen mukai­ses­ti Oulun kasar­mil­la.– Sama­na yönä mei­dät vie­tiin Limin­gan emän­tä­kou­lul­le kah­den kuu­kau­den kou­lu­tuk­seen. Siel­tä mei­dät kul­je­tet­tiin Hyryn­sal­men kaut­ta suo­raan rin­ta­ma­lin­joil­le Uhtuan suun­nal­le.

Lep­pä­lä oli jat­ko­so­das­sa pahois­sa pai­kois­sa.
– Olin siel­lä aivan keu­lil­la tulen­joh­to­po­ru­kas­sa. Tapah­tu­mat ovat minul­la muis­ti­lo­ke­rois­sa niin, ettei­vät ne unoh­du kos­kaan. En minä niis­tä tym­peis­tä asiois­ta halua kui­ten­kaan puhua. En ole niis­tä oikein kenen­kään kans­sa puhu­nut.

Naa­ma meni rik­ki

Hel­mi­kuus­sa 1944 Lep­pä­lä haa­voit­tui Röhön­tiel­lä.

– Naa­ma meni rik­ki. Pää­sin itse juok­su­hau­taa pit­kin kor­sul­le. Siel­tä minut kul­je­tet­tiin kol­men­sa­dan met­rin pääs­sä ole­vaan hoi­to­paik­kaan, jos­sa haa­vat puh­dis­tet­tiin ja sidot­tiin. Sen jäl­keen minut vie­tiin bus­sil­la Hyryn­sal­mel­le kou­lul­le perus­tet­tuun sota­sai­raa­laan, jos­sa sain puh­tai­ta kamp­pei­ta­kin pääl­le.

Hyryn­sal­mel­la todet­tiin, että Lep­pä­län oli­si pääs­tä­vä pian sai­raa­laan Ouluun.
– Sanoi­vat, että pitäi­si men­nä aika nope­aa Ouluun. Sanoin, että sehän on aivan tei­dän val­las­sa, kuin­ka nopeas­ti minä sin­ne pää­sen. He kysyi­vät, osaan­ko men­nä Oulun rau­ta­tie­a­se­mal­ta sai­raa­laan van­hal­le lää­nil­le.

Lep­pä­lä sanoi osaa­van­sa rei­tin, joten hänet vie­tiin Hyryn­sal­mel­la junaan, jol­la hän mat­kus­ti kas­vot pake­tis­sa vain toi­nen sil­mä näky­vis­sä Ouluun ja käve­li sai­raa­laan.

Sai­raa­las­sa oli vas­tas­sa tut­tu lää­kä­ri.
– Olin vie­nyt lap­se­na toh­to­ri Kii­an­mie­hel­le mai­toa, kun hän mök­kei­li ja met­säs­ti Kii­min­gis­sä.

Tut­tu lää­kä­ri hel­pot­ti tilan­net­ta, mut­ta se, että sai­raa­las­sa oli töis­sä kuusi seit­se­män tut­tua tyt­töä, jot­ka oli­vat kou­lu­ka­ve­rei­ta Kii­min­gis­tä, ei ollut muka­vaa.
– En ollut vie­lä kah­ta­kym­men­tä vuot­ta täyt­tä­nyt, ja olin siel­lä naa­ma rik­ki, kyl­lä minua hävet­ti.

Lep­pä­läl­lä oli sir­pa­lei­ta niin sil­mäs­sä kuin kor­vas­sa­kin, jos­sa se on edel­leen kuu­lo­her­mos­sa. Toi­nen sil­mä on lasi­nen.
– Minut lai­tet­tiin kotiin 12 vuo­ro­kau­den toi­pu­mis­lo­mal­le, vaik­ka en oli­si niin halun­nut­kaan. En ehti­nyt olla koto­na kuin muu­ta­man päi­vän, kun minul­la tuli pää aivan hir­veän kipeäk­si.

Lep­pä­län oli pääs­tä­vä sai­raa­laan. Kul­ku­pe­liä ei mei­nan­nut löy­tyä ja mat­kan­te­ko mei­na­si tys­sä­tä alkuun­sa.
– Tie­mes­ta­ri Ala­kok­ka­re lupa­si vie­dä minut lava-autol­laan sai­raa­laan. Koto­naol­les­sa­ni sak­sa­lai­set oli­vat kui­ten­kin tul­leet ja mii­noit­ta­neet Kii­min­ki­jo­ki­sil­lan. He oli­si­vat pääs­tä­neet sil­lan yli Ala­kok­ka­reen ja auton, mut­ta ei minua, kos­ka olin soti­la­sa­sus­sa. Sanoin Ala­kok­ka­reel­le, että lait­tau­du sinä autoon val­miik­si ja pai­na kaa­sua saman­tien kun minä istun autoon.

Auto mat­kus­ta­ji­neen pää­si sil­lan yli ja Lep­pä­lä sai­raa­laan, jos­sa jou­tui heti leik­kaus­pöy­däl­le.
– Sil­mä pois­tet­tiin pai­kal­lis­puu­du­tuk­ses­sa. Tun­sin ja näin kai­ken, eikä se ollut oikein muka­vaa. Kah­den vii­kon pääs­tä lai­tet­tiin tilal­le lasi­sil­mä.

Lep­pä­lä toi­pui haa­voit­tu­mi­sen aiheut­ta­mis­ta vam­mois­ta koh­tuul­li­ses­ti, mut­ta sit­ten iski sai­raa­la­bak­tee­ri, joka vei mie­hen huo­noon kun­toon ja venyt­ti sai­raa­la­reis­sun vuo­den mit­tai­sek­si.
– Sak­sa­lai­set otti­vat meil­tä lin­jat haa­voit­tues­sa­ni ja mei­dän poru­kat läh­ti­vät Kan­nak­sel­le. Minun sota­ni päät­tyi kui­ten­kin haa­voit­tu­mi­seen, enkä keren­nyt poh­joi­sen­kaan reis­sul­le.

Koh­ta­lo oli vain hyväk­syt­tä­vä

Kotiu­dut­tu­aan Lep­pä­lä vetäy­tyi nel­jän sei­nän sisäl­le.

– Nolot­ti läh­teä kotoa mihin­kään. Olin nuo­ri poi­ka ja oli­sin halun­nut olla niin kuin toi­set­kin. Sit­ten oli hyväk­syt­tä­vä, että tapah­tui mitä tapah­tui, ja se oli minun koh­ta­lo­ni.

Lopul­ta Lep­pä­lä roh­kais­tui läh­te­mään met­sä­töi­hin.
– En kui­ten­kaan oppi­nut teroit­ta­maan sahaa niin, ettei se oli­si puol­ta­nut. Sanoin koto­na­ni käy­neel­le tutul­le pii­ri­työn­joh­ta­jal­le, etten minä pöl­lin­teol­la elä, joten voi­si­ko hän antaa kot­tia niin, että ostai­sin hevo­sen.

Pii­ri­työn­joh­ta­ja lupa­si rahat ja antoi vie­lä hyvän savo­tan­kin niin, että Lep­pä­lä pää­si tuke­vam­min kiin­ni lei­vän­syr­jään. Sit­tem­min mies osti kuor­ma-auton ja maan­siir­to- ja kul­je­tus­töis­tä tuli elin­kei­no. Hän myös avioi­tui ja sai vai­mon­sa Kirs­tin kans­sa yhdek­sän las­ta. Nyt Lep­pä­lä on ollut les­ke­nä jo pari­kym­men­tä vuot­ta.

Rin­ta­mal­la ei poli­tiik­kaan sot­keu­dut­tu

Sodan jäl­keen ei sota­ve­te­raa­ne­ja arvos­tet­tu, mut­ta vii­me vuo­si­kym­me­ni­nä asia on kor­jaan­tu­nut.

– Mei­dän sotain­va­li­dien kun­nioi­tuk­ses­ta ja koto­na asu­mi­ses­ta kyl­lä huo­leh­di­taan. Tääl­lä käy sii­voo­ja ja kodin­hoi­ta­ja ja ruo­ka tuo­daan kotiin. Tun­tuu välil­lä, että huo­leh­di­taan­ko meis­tä vähän lii­kaa­kin, Les­ke­lä miet­tii.

Sotain­va­li­deil­le on jo pit­kään kuu­lu­nut koti- ja avo­pal­ve­lui­ta. Vete­raa­ni­jär­jes­tö­jen tavoit­tee­na on ollut saa­da laki, joka takai­si samat edut myös rin­ta­ma­ve­te­raa­neil­le. Nyt lakia­loi­te on hyväk­syt­ty edus­kun­nas­sa ja se tul­le­nee voi­maan vuo­den kulut­tua.

Lep­pä­lää har­mit­taa, että poli­tiik­ka on aika ajoin sot­keu­tu­nut vete­raa­ni­toi­min­taan. Hän ei ymmär­rä, mik­si Suo­mes­sa on tar­vit­tu usei­ta vete­raa­ni­jär­jes­tö­jä.
– Yhdis­tyk­siä on monen­lai­sia, enkä halua moit­tia ketään. Yhtei­nen asia kui­ten­kin on kysees­sä. Ei rin­ta­mal­la­kaan poliit­ti­sia suun­tauk­sia kat­sot­tu mis­sään vai­hees­sa. Siel­lä ei kave­ria jätet­ty.

94-vuo­tias sota­ve­te­raa­ni toi­voo, ettei sota-aikaa tuli­si enää kos­kaan.
– Kun 18-vuo­taa­na jou­tuu sotaan, niin kyl­lä siel­lä on mon­ta ker­taa äitiä ikä­vä. Näyt­tää vain ole­van, että mitä kou­lua­käy­neem­pää kan­sas­ta tulee, sitä raa­em­pia asioi­ta ihmis­tä var­ten kek­si­tään. Ihmi­nen on lop­pu­jen lopuk­si mel­ko tyh­mä, vaik­ka vii­saak­si luul­laan.