Per­he on yhtei­sö, jos­sa eläm­me koko elä­mäm­me. Kun pidäm­me huol­ta per­heis­tä, pidäm­me samal­la huol­ta lap­sis­ta, nuo­ris­ta, aikui­sis­ta ja ikäih­mi­sis­tä. Kun per­he voi hyvin, myös sii­hen kuu­lu­vat ihmi­set voi­vat hyvin. Par­haim­mil­laan per­he ja koti ovat voi­ma­va­ro­ja, paik­ka jos­sa voim­me lada­ta akku­ja, pur­kaa miel­tä, iloi­ta ja olla oma itsem­me. Per­heen hyvin­voin­ti hei­jas­tuu koko elämäämme.

Olen työs­ken­nel­lyt yli 25 vuot­ta jär­jes­tös­sä, jota olin perus­ta­mas­sa paran­taak­se­ni omais­hoi­ta­jien ase­maa ja oikeu­den­mu­kais­ta koh­te­lua. Työs­ken­te­len omais­hoi­ta­jien edun­val­von­nan ja vai­kut­ta­mi­sen paris­sa Poh­teen viran­hal­ti­joi­den ja luot­ta­mus­hen­ki­löi­den kans­sa ja tun­nen alu­eem­me omais­hoi­ta­jien tilan­teen ja tar­peet hyvin. Sik­si olen ehdol­la aluevaaleissa.

Suo­mes­sa väes­tö ikään­tyy vauh­dil­la – ja tämä on yhteis­kun­nal­lem­me suu­ri mah­dol­li­suus, ei uhka. Mei­dän teh­tä­väm­me päät­tä­ji­nä ja kan­sa­lai­si­na on var­mis­taa, että jokai­nen saa van­he­ta arvok­kaas­ti, tur­val­li­ses­ti ja oman­nä­köi­ses­ti. Kau­niit puheet eivät rii­tä. Tar­vit­sem­me kon­kreet­ti­sia teko­ja: riit­tä­vää hoi­vaa, arvos­ta­vaa koh­taa­mis­ta ja toi­mi­via pal­ve­lui­ta, jot­ka tuke­vat koto­na asu­mis­ta mah­dol­li­sim­man pitkään.

Työ­voi­ma­pu­la jul­ki­sel­la sek­to­ril­la on todel­li­suut­ta. Aiem­min on kuu­lu­nut monil­le tut­tu lausah­dus, että kun­ta­työn­te­ki­jän lei­pä ei ole leveä, mut­ta pituut­ta sil­lä riit­tää. Täl­lä on vii­tat­tu kun­ta­työ­nan­ta­jiin vakai­na ja pit­kä­ai­kai­si­nä työ­nan­ta­ji­na. Vaik­ka palk­ka ei ole pää­tä aina hui­man­nut, töi­tä on kyl­lä riit­tä­nyt. Näin ei kui­ten­kaan enää ole. Yhä useam­pi työn­te­ki­jä uupuu työs­sän­sä ja har­kit­see alan vaih­toa. Sekä kun­nat että hyvin­voin­tia­lu­eet ovat jul­ki­sen sek­to­rin työ­nan­ta­jia eikä kum­mal­la­kaan ole varaa menet­tää yhtään työn­te­ki­jää ja uusia tulee saa­da hou­ku­tel­tua palkkalistoille.