Kuu­kau­den esi­ne: Päre­höy­lä päre­kat­to­jen kultakaudelta

Mal­ka­kat­to eli tuo­hi-mal­ka­kat­to on tuhan­sia vuo­sia van­ha suo­ma­lai­nen vesi­kat­to­tyyp­pi, jon­ka his­to­ria ulot­tuu jopa kivi­kau­del­le saak­ka. Se raken­net­tiin täy­sin luon­non­ma­te­ri­aa­leis­ta, jot­ka saa­tiin lähei­sis­tä met­sis­tä eikä kat­to­tar­peet vaa­ti­neet edes pal­jon työs­tä­mis­tä. Vas­ta päre­kat­to­jen yleis­ty­mi­nen 1800-luvun puo­li­vä­lin jäl­keen syr­jäyt­ti sen maa­seu­dun rakennuksissa.

Mal­ka­ka­ton kat­to­muo­to oli yleen­sä kak­si­lap­pei­nen satu­la­kat­to, tutum­min har­ja­kat­to. Satu­la­ka­tos­sa har­jan­suun­tai­set hir­ret eli vuo­liai­set toi­mi­vat vesi­kat­teen kan­ta­va­na alus­ta­na. Vuo­liais­ten pääl­le sovi­tet­tiin vie­ri vie­reen har­jal­ta räys­tääl­le suo­ria ran­ko­ja, joi­den pääl­le tuo­hiar­kit ladot­tiin suomumaisesti.

Tuo­hi­ker­ros­ten pääl­le ladot­tiin pai­nok­si ja suo­jak­si hal­kais­tut kuusi­par­rut eli malat, joi­den suun­ta oli myös har­jal­ta räys­tääl­le. Mal­ko­jen pääl­le asen­net­tiin har­jan­suun­tai­set pai­no­puut tai pai­no­ki­viä. Koko komeus pys­ty­tet­tiin ilman ainut­ta­kaan nau­laa! Mal­ka­pui­den uusi­mis­vä­li oli noin 15–30 vuot­ta, mut­ta tuo­het saat­toi­vat kes­tää jopa ”isän­nän iän”.

Mal­ka­kat­to oli ylei­sin kat­ta­mis­ta­pa 1800-luvun alkuun saak­ka. Sen ohel­la oli kui­ten­kin myös turve‑, kouru‑, liiste‑, olki- ja lau­ta­kat­to­ja. Mal­ka­kat­to­ja saat­toi tava­ta maa­seu­dul­la ver­rat­tain ylei­ses­ti vie­lä 1930-luvulla.

Raken­nus­ten kat­ta­mi­nen päreil­lä alkoi maas­sam­me 1830-luvul­la. Pula tuo­hes­ta vauh­dit­ti mal­ka­kat­to­jen vähe­ne­mis­tä ja lau­ta- sekä päre­kat­to­jen yleistymistä.

Päre­kat­to­jen raken­ta­mis­ta edis­ti puu­ma­te­ri­aa­lin arvon kohoa­mi­nen, sil­lä mal­ka­kat­toi­hin kului tavat­to­mas­ti puu­ta. Toi­nen edis­tä­vä teki­jä oli rau­ta­nau­lo­jen tulo mark­ki­noil­le 1850-luvul­la. Alus­sa käy­tet­tiin lei­kat­tu­ja nau­lo­ja eli präs­si­nau­lo­ja. Val­mis­tus­tek­nii­kan kehit­tyes­sä siir­ryt­tiin käyt­tä­mään lankanauloja.

Aluk­si kat­to­pä­reet val­mis­tet­tiin käsi­työ­nä kis­ko­mal­la. Kis­ko­mal­la val­mis­tet­tiin pää­asias­sa valai­sin- ja kori­pä­rei­tä, mut­ta puh­de­töi­nä myös kat­to­pä­rei­tä. Työ oli hidas­ta ja ras­kas­ta. Kis­ko­pä­reet teh­tiin eri­tyi­sel­lä päre­veit­sel­lä, jos­sa oli kah­vat molem­mis­sa päis­sä. Kis­ko­pä­reet eli puuk­ko­pä­reet kes­ti­vät monin­ker­tai­sen iän ver­rat­tu­na höy­lät­tyi­hin päreisiin.

Päre­kat­to­jen val­ta­kausi ajoit­tuu 1850-luvul­ta sotien jäl­kei­siin vuo­siin 1950-luvul­le. Eten­kin maa­seu­dul­la päre­ka­tot oli­vat ylei­siä vie­lä 1950- ja 1960-luvul­la. Kau­pun­kia­lueil­la päre­ka­tot oli­vat palo­vaa­ral­li­si­na kiel­let­ty­jä. Kiel­los­ta huo­li­mat­ta pärei­tä kui­ten­kin käy­tet­tiin eten­kin jäl­leen­ra­ken­nus­kau­den aika­na mate­ri­aa­li­pu­lan takia.

Maa­seu­dul­la päre­kat­to­jen kul­ta­kausi oli 1930-luvun lopul­la, jol­loin ylin 80 pro­sent­tia asuin­ra­ken­nuk­sis­ta oli pärekattoisia.

Päre­kat­to­ja voi­tiin käsi­tel­lä puna­mul­lal­la, savi­vel­lil­lä, kalk­ki­vel­lil­lä tai ter­va­ve­del­lä. Lisäk­si päre­kat­to­ja pyrit­tiin suo­jaa­maan syt­ty­mi­sel­tä ter­val­la, jon­ka pääl­le oli siro­tel­tu hiek­kaa. Vie­lä 1960-luvul­la voi­tiin Ala­ky­läs­sä Mik­ko­sen tör­mäl­lä näh­dä kesäl­lä lei­po­mis­päi­vä­nä lap­sia talo­jen katol­la vesiäm­pä­rei­neen palovartiossa.

Pärei­den käyt­tö kat­tei­na yleis­tyi, kun höy­lät kehit­tyi­vät. Ihmis­voi­min käy­tet­tä­vää päre­höy­lää alet­tiin käyt­tää 1860-luvun lop­pu­puo­lel­la. Höy­län run­ko­na oli jäme­rä pit­kä lank­ku, jon­ka kes­kel­le terä oli asen­net­tu. Lank­kua vipua­mal­la saa­tiin pöl­kys­tä höy­lät­tyä pärei­tä. Höy­lien kehit­te­lys­sä van­han kan­san kek­se­liäi­syy­des­sä ei ollut rajoja.

Höy­liä kehi­tel­tiin hei­lu­ri­liik­keel­lä toi­mi­vik­si, hevos­ve­toi­sik­si, tuu­lel­la ja vesi­voi­mal­la toi­mi­vik­si. 1900-luvun alus­sa höy­lät kyt­ket­tiin höy­ry­ko­nei­siin ja maa­moot­to­rei­hin. Vii­mei­se­nä kehi­tys­vai­hee­na oli trak­to­rin käyt­tö voimanlähteenä.

Kuu­kau­den esi­nee­nä on käsi­käyt­töi­nen kat­to­pä­re­höy­lä. Puus­ta veis­tet­ty tuke­va lank­ku, pituut­ta lähes nel­jä met­riä, kylä­se­pän tako­ma järeä terä on kiin­ni­tet­ty reki­pul­tein lan­kun kol­man­nes­pis­tee­seen. Lan­kun toi­ses­sa pääs­sä pyö­reä rei­kä. Höy­lä löy­tyi Ala­ky­läs­tä Hurun­mäel­tä Kon­tion Tau­non nave­tan yli­sen orsilta.

Höy­lä ajoit­tuu ajal­le 1890–1930. Höy­lä on kun­nos­tet­tu käyt­tö­kun­toon: Terä teroi­tet­tu, terän kiin­ni­tyk­set uusit­tu, käden­si­jo­ja lisät­ty ja tupa­ju­mien tur­me­le­ma kiin­ni­tys­pää vah­vis­tet­tu lat­ta­rau­doil­la. Toi­min­ta­pe­ri­aat­tee­na on vipu­var­si eli yksin­ker­tai­nen mekaa­ni­nen kone. Pie­nel­lä voi­mal­la ja suu­rel­la liik­keel­lä tuo­te­taan suu­ri voi­ma ja pie­ni liike.

PS. ”Olet­ko polt­ta­nut päree­si?” Tule Kii­min­ki­päi­vil­le 8.8.2026 höy­lää­mään itsel­le­si varapäre.

Kii­min­ki-Seu­ra r.y. aloit­ti vuo­den 2021 syys­kuus­sa Ran­ta­poh­jas­sa Kuu­kau­den esi­ne ‑tee­man mukai­sen jut­tusar­jan. Pää­sään­töi­ses­ti kuu­kausit­tain ilmes­ty­väs­sä jutus­sa esi­tel­lään van­ho­ja esi­nei­tä ja työ­ka­lu­ja sekä ker­ro­taan nii­den käyt­tö­tar­koi­tuk­ses­ta. Vuo­den 2025 lop­puun men­nes­sä esit­te­lys­sä on ollut 40 Kuu­kau­den esinettä.

Tämän vuo­den 2026 tam­mi­kuus­sa esit­te­lys­sä oli Päre ja traa­ni­lamp­pu, mui­nai­set valon tuo­jat. Hel­mi­kuus­sa Suu­ta­rin­sil­mä ja työ­he­vo­nen kip­pu­ra­kär­kis­ten ajal­ta, maa­lis­kuus­sa Poh­jan­maan hat­tu­päät ja Kii­min­ki-joki­var­ren­puu­kot, huh­ti­kuus­sa Talon­po­jan tai­ka­mer­kit kan­sa­nus­kon ajal­ta, tou­ko­kuus­sa Voi­kir­nu, talon­po­jan raha­sam­po. Nyt esit­te­lys­sä on Päre­höy­lä päre­kat­to­jen kultakaudelta.

Kaik­ki jut­tusar­jan Kuu­kau­den esi­neet jut­tui­neen on luet­ta­vis­sa Ran­ta­poh­jan net­ti­si­vuil­ta, sekä Kii­min­ki-Seu­ran net­ti­si­vuil­ta kiiminkiseura.fi.

Kii­min­ki-Seu­ra on perus­tet­tu 1999. Yhdis­tyk­sen toi­mia­lu­ee­na on Oulun kau­pun­gin suur­alu­eet Kii­min­ki ja Jää­li, eli enti­sen Kii­min­gin kun­nan alue.

Yhdis­tyk­sen toi­min­nan tar­koi­tuk­se­na on mm. koti­seu­tu­tie­tou­den lisää­mi­nen, koti­seu­tu­hen­gen yllä­pi­tä­mi­nen ja oma­toi­mi­suu­den voi­mis­ta­mi­nen sekä koti­seu­dun kult­tuu­rien vaa­li­mi­nen ja edistäminen.

– Perin­ne­tie­tou­den yllä­pi­tä­mi­nen ja jul­kai­se­mi­nen on Kii­min­ki-Seu­ran yksi tär­keä toi­min­ta­muo­to, ker­too yhdis­tyk­sen joh­to­kun­nan puheen­joh­ta­ja Mat­ti Kon­tio.

Jut­tusar­jan kuu­kau­den esi­neen esit­te­lee asian har­ras­ta­ja ja joh­to­kun­nan jäsen Eino Mik­ko­nen. Kii­min­ki-Seu­ran muut joh­to­kun­nan jäse­net ovat Aila Berg, Lee­na Huha­nant­ti, Eero Hut­tu­la, Pert­ti Kuti­lai­nen, Mat­ti Pöy­ry, Mai­sa Ruo­ko­la ja Anu Uusi­ta­lo.

Kii­min­ki-Seu­ra jär­jes­tää yhteis­työs­sä kii­min­ki­läis­ten jär­jes­tö­jen ja yhdis­tys­ten kans­sa Kii­min­ki­päi­vät 8.–9.8. Tori­päi­vä on lau­an­tai 8.8. jol­loin ohjel­mas­sa on mark­ki­na­tun­nel­maa, perin­tei­tä, uusia ja enti­siä suo­sit­tu­ja ohjel­ma­nu­me­roi­ta. Lisä­tie­toa lähem­pä­nä tapah­tu­maa Kii­min­ki-Seu­ran net­ti­si­vuil­ta kiiminkiseura.fi ja Facebook-sivuilta.

Kir­joit­ta­nut Eino Mikkonen

Läh­teet: Vuo­re­la Toi­vo: Suo­ma­lai­nen kan­san­kult­tuu­ri Kuu­kau­den esi­ne: Eino Mik­ko­sen yksi­tyis­ko­koelma