En ole kos­kaan voi­nut kehus­kel­la kala­mies­tai­doil­la­ni. Kui­ten­kin var­hais­nuo­ruu­des­sa­ni luke­mat­to­mia ilta­puh­tei­ta istuin noin 200 met­rin pääs­sä kotoa­ni vir­taa­van Kii­min­ki­joen ran­ta­tör­mäl­lä tui­jo­tel­len mato-ongen kohoa. Sil­loin vähäi­set­kin saa­liit oli­vat toki ter­ve­tul­lei­ta per­heem­me ruo­ka­pöy­tään. Lisäk­si oli ne pari katis­kaa, jot­ka päi­vit­täin koettiin.