Har­taus­kir­joi­tus: Suven juh­laa

Vie­täm­me ensi lau­an­tai­na kes­ki­ke­sän juh­laa. Tavan­omai­sin­ta juhan­nuk­sen viet­toa lie­nee edel­leen mök­kei­ly ja kesä­pai­koil­la ajan viet­tä­mi­nen. Suo­ma­lai­set kai­paa­vat luon­non kes­kel­le ja vesien äärel­le. Mie­li lepää. Leh­teen ja kuk­kaan puh­jen­nut luon­to tar­jo­aa vir­kis­täy­ty­mi­sen ja tuo vah­van kesän tun­non.

Juhan­nuk­sen sisäl­tö on rikas. Sii­nä on juh­lit­ta­vaa, vaik­ka oli­si koto­na ja perin­tei­set juhan­nuk­sen viet­to­ta­vat jäi­si­vät väliin. Saam­me juh­lia muun muas­sa sini­ris­ti­lip­puam­me, mikä lie­huu vapaa­na salois­sa. Juhan­nus­ta on vie­tet­ty Suo­men lipun päi­vä­nä vuo­des­ta 1927 alkaen. Lip­pum­me värit liit­ty­vät val­koi­siin han­kiin ja sini­siin vesiin. Ris­ti­ku­vio muis­tut­taa kan­sam­me aar­teis­ta, kiris­til­li­sis­tä arvois­ta. Kes­ki­ke­sän juh­la kut­suu kris­ti­kan­saa luo­jan ylis­tyk­seen ja kii­tok­seen Hänen hyvyy­des­tään luo­ma­kun­taa koh­taan. Vie­täm­me kesäyön juh­laa kui­ten­kin tie­toi­si­na sii­tä, että valoi­sat yöt alka­vat lyhe­tä.

Juhan­nuk­sen sano­mas­sa meil­le väli­te­tään toi­voa valos­ta ja aurin­gos­ta, joka ei kos­kaan las­ke. Juhan­nuk­sen tär­keä hen­ki­lö on Johan­nes-kas­ta­ja, jon­ka syn­ty­mä­juh­la sijoit­tuu mei­dän kes­ki­ke­sän juh­laan. Johan­nes puhui Jee­suk­ses­ta ja val­mis­ti tie­tä Hänen tulol­le. Johan­nes opas­ti ihmi­siä Jee­suk­sen luok­se. Jee­sus on armon aurin­ko, joka läm­mit­tää ja tuo valoa. Hän lah­joit­taa kesän tun­non sydä­mel­le. Sil­loin voi levol­li­ses­ti luot­taa Tai­vaan Isän hyvyy­teen. Hän pitää huo­len sinus­ta ja minus­ta kuin tai­vaan lin­nuis­ta ja kedon kukis­ta. Saa­koon sydä­mis­säm­me säi­lyä ikui­sen kesän kai­puu ja odo­tus.

On kau­nis syn­nyin­maam­me,

maat, met­sät, jär­vet sen.

Me Luo­jan töi­tä saam­me

kat­sel­la kiit­täen.

Taas lau­hat tuu­let soit­taa

urku­ja hon­gis­ton

ja Her­raa kun­nioit­taa,

hän kai­ken luo­ja on.

On aurin­ko­na ker­ran

Karit­sa Juma­lan,

ja seu­ra­kun­ta Her­ran

on kir­kas mor­sian.

Ei usvan pil­vi pei­tä

Kris­tuk­sen kas­vo­ja,

ei tus­kan kyy­ne­lei­tä

yhden­kään kat­sees­sa.

(Vk. 575: 1, 5)

Mat­ti Jur­ve­lin, kap­pa­lai­nen, Kii­min­gin seu­ra­kun­ta