Har­taus­kir­joi­tus: Kiitollisuudesta

Nuusa Nis­ka­la.

Olen ollut men­neen kesän aika­na usei­ta ker­to­ja huo­les­tu­nut ja surul­li­nen. Välil­lä se on ollut kuris­ta­vaa tun­net­ta yhteis­kun­nan ja maa­il­man tilan­tees­ta, välil­lä hyvin arkis­ten käy­tän­nöl­lis­ten asioi­den han­ka­luut­ta. Toi­si­naan hyvin pin­nal­lis­ta­kin tupi­naa sii­tä, kun asiat eivät suju niin kuin itse toi­voi­si, mikä lie­nee perin inhimillistä.

Olen yrit­tä­nyt har­joi­tel­la tie­toi­ses­ti pai­na­vien aja­tus­ten vas­ta­pai­no­na kii­tol­li­suut­ta. Kii­tol­li­suus on posi­tii­vi­nen tun­ne, jota voi har­joi­tel­la arjes­sa. Se ei tar­koi­ta asioi­den soke­ri­kuor­rut­ta­mis­ta tai omien vai­keuk­sien vähät­te­lyä. Kii­tol­li­suus voi luo­da sävy­jä surun tai ahdis­tuk­sen täyt­tä­miin päi­viin, muis­tut­taa tar­peel­li­ses­ti, että kaik­ki ei ole kui­ten­kaan täs­sä. Par­hail­laan kii­tol­li­suus voi raot­taa ver­hoa uusil­le mahdollisuuksille.

Kii­tol­li­suut­ta voi aja­tel­la esi­mer­kik­si kak­si­ta­soi­se­na. Ensim­mäi­ses­sä kes­ki­ty­tään näke­mään kii­tol­li­suut­ta omas­sa elä­mäs­sä. Toi­ses­sa kes­ki­ty­tään näke­mään kii­tol­li­suut­ta ympä­ril­lä. Puhe­li­me­ni muis­tio on täyt­ty­nyt muu­ta­man koh­dan arkis­ten asioi­den lis­tois­ta – kah­vi ystä­vän kans­sa, työ­ka­ve­rin nau­ru, koh­taa­mi­nen tans­si­sa­lil­la, vas­taan tul­lut koi­ran­pen­tu, osu­va mee­mi, keit­tiön ikku­nas­ta sii­vi­löi­ty­vä ilta-aurin­ko… ja niin edelleen.

Kii­tol­li­suu­den on havait­tu vai­kut­ta­van hyvin­voin­tiin tie­teel­li­sis­sä tut­ki­muk­sis­sa­kin. Posi­tii­vi­nen psy­ko­lo­gia on ihmi­sen hyvin­voin­tia ja onnel­li­suut­ta tut­ki­va poik­ki­tie­teel­li­nen ala. Sen tavoit­tee­na on löy­tää tut­ki­mus­näyt­töön perus­tu­vaa tie­toa ihmi­sen hyvin­voin­nin ja onnel­li­suu­den luon­tees­ta. Kii­tol­li­suus laa­jen­taa tut­ki­tus­ti hori­sont­tiam­me. Täl­löin olem­me luo­vem­pia ja kykym­me löy­tää uuden­lai­sia vaih­toeh­to­ja lisääntyy.

Ihmi­sel­lä on kyl­lä kyky sopeu­tua val­lit­se­viin oloi­hin, mut­ta sen ei tar­vit­se tar­koit­taa sitä, että kaik­keen tuli­si sopeu­tua. Toi­si­naan oman elä­män moni­nai­set tilan­teet tai yhteis­kun­nal­li­nen todel­li­suus vaa­ti­vat muu­tos­ta. Kol­le­ga­ni Panu Pih­ka­la on tut­ki­nut laa­jas­ti ympä­ris­tö­ah­dis­tus­ta. Hänen mukaan­sa sii­hen aut­taa par­hai­ten tun­teit­ten­sa koh­taa­mi­nen ja toi­min­ta. Ajat­te­len, että myös täl­lai­sis­sa tapauk­sis­sa kii­tol­li­suu­den vil­je­le­mi­nen voi olla myös muu­tok­sen moot­to­ri­na, sil­lä se voi par­hail­laan opet­taa mie­lel­le jous­ta­vuut­ta, jota tar­vi­taan uusien vaih­toeh­to­jen luo­mi­ses­sa yhdes­sä tois­ten kanssa.

Nuusa Nis­ka­la, seu­ra­kun­ta­pas­to­ri, Hau­ki­pu­taan seurakunta