Har­taus­kir­joi­tus: Rip­pi­kou­lun tär­kein asia?

Kevään koro­na­krii­si lait­toi monen elä­män uuteen jär­jes­tyk­seen. Toi­sil­le käs­ky pysyä koto­na ja etä­töis­sä oli mah­dol­li­suus hypä­tä pois arjen ora­van­pyö­räs­tä, toi­sil­la taas ahdis­tus lisään­tyi enti­ses­tään. Mei­dät kir­kon työn­te­ki­jät kevään kokoon­tu­mis­kiel­lot aset­ti­vat täy­sin uuden eteen; miten koh­da­ta ihmi­set, kun et voi koh­da­ta hei­tä? Kirk­ko teki digi­loi­kan, mut­ta var­mas­ti jokai­sen meis­tä on pitä­nyt myös pysäh­tyä miet­ti­mään, mikä omas­sa työs­sä on sitä kaik­kein tär­kein­tä ja luo­vut­ta­ma­ton­ta?

Meil­lä Iin seu­ra­kun­nas­sa nuor­te­nil­lat ovat jo usean vuo­den ajan koon­neet run­saas­ti nuo­ria yhteen. Par­haim­mil­laan (tai pahim­mil­laan, miten sen nyt ottaa…) on päi­vä­ker­ho­ti­laam­me ängen­nyt yli 50 nuor­ta. Etä­nuor­te­nil­to­jen mak­si­mi osal­lis­tu­ja­mää­rä oli 12 hen­keä. Vaik­ka verk­ko­työ ja koh­taa­mi­nen netis­sä on myös tär­ke­ää, se ei kor­vaa fyy­si­ses­ti samas­sa tilas­sa ole­mis­ta, puhu­mis­ta, näke­mis­tä ja kuu­le­mis­ta.

Myös rip­pi­kou­lun seu­ra­kun­tayh­teys­jak­son kans­sa piti teh­dä luo­via rat­kai­su­ja. Nuo­ret osal­lis­tui­vat strii­mat­tui­hin juma­lan­pal­ve­luk­siin, ja teki­vät teh­tä­viä. Vii­mei­se­nä kysy­myk­se­nä oli, mil­lais­ta oli osal­lis­tua ”vir­tu­aa­li­kirk­koon”. Yllät­tä­vän mones­sa vas­tauk­ses­sa todet­tiin, että ihan kiva, mut­ta oli­sin mie­luum­min oikeas­sa juma­lan­pal­ve­luk­ses­sa.

Tätä kir­joit­taes­sa­ni on ensim­mäi­sen rip­pi­kou­lu­päi­vän ilta. Seu­ra­kun­tam­me ripa­rit muu­tet­tiin päi­vä­lei­reik­si, eli lei­ri­kes­kuk­sen sijaan istun­kin omal­la soh­val­la­ni. Päi­vä oli kii­rei­nen. Aika­tau­lu oli hie­man lii­an tiuk­ka, kaik­kea suun­ni­tel­tua ei ehdit­ty teh­dä. Seu­raa­via päi­viä aja­tel­len, on mie­tit­tä­vä, pitäi­si­kö jotain jät­tää pois, mikä on oikeas­ti tär­ke­ää?

Rip­pi­kou­lus­sa opi­taan kris­ti­nus­kon perus­asiat, mut­ta myös pal­jon muu­ta. Rip­pi­kou­lu ei ole pelk­kää Raa­ma­tun­lu­ke­mis­ta, juma­lan­pal­ve­luk­sia tai ope­tus­het­kiä. Rip­pi­kou­lun tär­keim­piä asioi­ta ovat koh­taa­mi­set. Kii­rees­tä huo­li­mat­ta, nii­tä­kin oli tänään. Sain kuul­la, miten eräs nuo­ri on saa­mas­sa rip­pi­lah­jak­si pap­pan­sa ris­tin, toi­sel­la oli kau­las­saan mum­mol­ta saa­tu koru. Yhdes­sä mie­tit­tiin posi­tii­vi­sia asioi­ta itses­tä. Toi­mi­tet­tiin sun­tion­vir­kaa lei­ri­ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa ja muu­ta­man kans­sa oltiin etäyh­tey­den pääs­sä. Ripa­ril­la par­hai­ta het­kiä ovat ne, kun ei ole kii­re mihin­kään, kun voi vain istua poru­kal­la ja poh­tia maa­il­man­me­noa. Päi­vä­lei­ril­lä noi­ta het­kiä on vähem­män.

Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan, kuin­ka Jee­sus koh­ta­si eri­lai­sia ihmi­siä; sai­rai­ta, köy­hiä, syr­jäy­ty­nei­tä, mut­ta myös val­taa­pi­tä­viä ja rik­kai­ta. Jee­suk­sel­la oli aikaa myös lap­sil­le. Hänel­lä oli aikaa kes­kus­tel­la, paran­taa, näh­dä ihmi­set hei­dän huo­lien­sa takaa.

Mikä rip­pi­kou­lus­sa on sit­ten kaik­kein tär­kein­tä? Se, että nuo­ri oppii ulkoa uskon­tun­nus­tuk­sen tai osaa nime­tä Jee­suk­sen syn­ty­mä­kau­pun­gin, vai se, että hän kokee, että hänet näh­dään, hänet koh­da­taan ja että hän saa olla juu­ri sel­lai­nen kuin on, Juma­lan sil­mis­sä ihme?

Kat­ri Sil­lan­pää, nuo­ri­so­työ­noh­jaa­ja, Iin seu­ra­kun­ta