- Metsästäjä ripusti muinoin rinnalleen kaulukset, joihin oli yhdistetty nyörillä ruuti- ja nallisarvet, tappurakukkarot sekä ruutimitat ja ruutipahka. Pahka 1700-luvulta, muut tarpeet myöhäisempiä.
Tussari-sana tarkoitti 1800-luvulla lyhyttä, isokaliperistä ja rihlattua sotilaskivääriä. Aikanaan se oli hyvinkin tarkka ase. Myöhemmin sana halventui kuvaamaan vanhaa tehotonta asetta tai poikien itse tekemiä vaarallisia putkipyssyjä. Mustaruuti on puolestaan vanhin tunnettu räjähdysaine, joka koostuu 75prosenttisesti salpietarista, 15prosenttisesti hiilestä ja 10prosenttisesti rikistä.
Kruunu pyrki 1500-luvulla turvaamaan sodan käynnissä tarvittavan ruudin saannin. Puuhiiltä oli runsaasti saatavissa, rikkiä saatiin Taalainmaan kaivoksista, mutta salpietarin kanssa oli haasteita. Sitä valmistettiin maatuneesta eläinten lannasta kalkin ja tuhkan kanssa vedellä uuttaen ja haihduttamatta uutos kuviin. Ensimmäisestä salpietarin keittolaitoksesta on merkintä 1530-luvulta Turusta. Salpietarin keittäminen lannasta kesti yli kolmisataa vuotta, jonka jälkeen salpietarin tuonti syrjäytti kotimaisen tuotannon.
Mustaruudin resepti ja tuliaseiden valmistustekniikka saapuivat Eurooppaan 1300-luvulla, jolloin kehitettiin ensimmäiset varsinaiset tykit ja kanuunat. Vanhimmat käsiaseet erosivat näistä vain pienemmyytensä takia ja olivat kokonaan rautaa.
Kansanomaisen käsiaseen alkumuotona pidetään 1360-luvulle ajoittuvaa hakapyssyä, joka oli vielä niin painava, että sen käsittelyyn tarvittiin kaksi miestä. Toinen piteli asetta ja toinen sytytti ruudin palavalla tappuratukolla piipun perän yläpintaa poratusta reiästä. 1400-luvun alkupuolella keksittiin sijoittaa sankki piipun oikeaan sivuun ja laukaista ase vipulaitteella, johon sytytettävä lunttunyöri kiinnitettiin. Syntyi muskettiniminen sota-ase. Sotamiehen täytyi sytyttää luntta tuluksilla. Sadesäällä piti tyytyä sapelin kalisteluun!
1600-luvun Ranskassa laukaisumekanismiksi kehittyi ns. piilukko, jossa hanan leukoihin ruuvattu piikiven kappale iski sankin kannesta kipinän ja sytytti ruudin. Piilukko oli niin mullistava keksintö, että se pysyi käytössä yli kaksi sataa vuotta. Sen syrjäytti vasta räjähdyselohopeaan perustuvan nallin keksiminen 1800-luvun alussa.
Kuukauden esineenä on kansanomainen, suusta ladattava, täystukkinen nallilukkopyssy. Kaliiperi noin 7 mm. Lukko on päältä päin tukin sisään upotettua rasialukkotyyppiä. Hana on lukon päällä, nallialasin piipun juuressa päällä. Piippu on paksurautainen, 8‑kulmainen ja rihlattu. Litteä messinkinen jyvä, matala hahlo, yksinkertainen rautainen liipaisimen kaari. Tukki on maalattu mustaksi, suora perä, jossa on liukukannellinen tarvikelokero. Pyssyn pituus 121 cm ja piipun pituus 84 cm. Valmistunut 1880–1910 välisenä aikana, mikä oli suomalaisten kyläseppien tuotteliainta aikaa.
Kiiminkiin vuonna 1910 muuttanut kolmannen polven seppä Iisakki Heikkinen muisteli kesällä 1946 monimutkaista pyssynpiipun valmistusvaihetta näin:
”Isäni pajalla valmistettiin paljonkin pyssyjä. Pyssynpiiput, joihin käytettiin mantorautaa tai terästä, tehtiin kahdesta kappaleesta. Molempiin puoliskoihin taottiin ensin puoliympyrän muotoinen ura, kun ne pantiin yhteen kuumentamalla ahjossa ja sitten takomalla noin neljä tuumaa piipun pituutta kerrallaan. Samalla pirautettiin taottavaan kohtaan hiekka. Näin hitsattiin pyssyn piippu kokonaan keskeltä aloittaen ja molempiin päihin siirtyen. Takomisen välillä lyötiin piipun reikään terästikkua, jota sanottiin tuurnaksi. Tämän jälkeen porattiin reikä ruuvikierteisellä kiertoporalla.”
Seuraavaksi Iisakki kuvailee lukuisten porausvaiheiden jälkeistä tärkeää työvaihetta seuraavasti:
”Sitten seuraa tärkeä toimitus: rihlaaminen. Rautatikun pää on halkaistu parin kolmen senttimetrin pituudelta ja sen syrjät ovat leikkaavat kuin sahaviila. Rihlaustikku saadaan kiertävään liikkeeseen siten, että se kiinnitetään kierteellä olevaan rautaan, joka liikkuu sitä varten valmistettujen rautojen läpi. Kierrerautaan on kiinnitetty luja rautakettinki, joka kiertyy kelalla. Monet monituiset kerrat kulkee rihlauslaite piipun lävitse ennen kuin rihlaus on tullut suoritetuksi.” Valokuvassa on Iisakin rihlausvehkeet puolentoistavuosisadan takaa.
Kiiminki-Seura r.y. aloitti vuoden 2021 syyskuussa Rantapohjassa Kuukauden esine ‑teeman mukaisen juttusarjan. Pääsääntöisesti kuukausittain ilmestyvässä jutussa esitellään vanhoja esineitä ja työkaluja sekä kerrotaan niiden käyttötarkoituksesta. Vuoden 2025 loppuun mennessä esittelyssä on ollut 40 Kuukauden esinettä.
Tämän vuoden 2026 tammikuussa esittelyssä oli Päre ja traanilamppu, muinaiset valon tuojat. Helmikuussa Suutarinsilmä ja työhevonen kippurakärkisten ajalta, maaliskuussa Pohjanmaan hattupäät ja Kiiminki-jokivarrenpuukot, huhtikuussa Talonpojan taikamerkit kansanuskon ajalta, toukokuussa Voikirnu, talonpojan rahasampo, kesäkuussa Pärehöylä pärekattojen kultakaudelta. Nyt esittelyssä on Metsästystussari mustaruudin ajalta.
Kaikki juttusarjan Kuukauden esineet juttuineen on luettavissa Rantapohjan nettisivuilta, sekä Kiiminki-Seuran nettisivuilta kiiminkiseura.fi.
Kiiminki-Seura on perustettu 1999. Yhdistyksen toimialueena on Oulun kaupungin suuralueet Kiiminki ja Jääli, eli entisen Kiimingin kunnan alue.
Yhdistyksen toiminnan tarkoituksena on muun muassa kotiseututietouden lisääminen, kotiseutuhengen ylläpitäminen ja omatoimisuuden voimistaminen sekä kotiseudun kulttuurien vaaliminen ja edistäminen.
– Perinnetietouden ylläpitäminen ja julkaiseminen on Kiiminki-Seuran yksi tärkeä toimintamuoto, kertoo yhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja Matti Kontio.
Juttusarjan kuukauden esineen esittelee asian harrastaja ja johtokunnan jäsen Eino Mikkonen. Kiiminki-Seuran muut johtokunnan jäsenet ovat Aila Berg, Leena Huhanantti, Eero Huttula, Pertti Kutilainen, Matti Pöyry, Maisa Ruokola ja Anu Uusitalo.
Lähteet: Vesa, Nähtyä ja kuultua Kiimingistä, seppä Iikka Heikkinen muistelee menneitä, Kainuun Sanomat 17.7.1946. Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri, 1975. Kuukauden esine: Metsästystussari ja pyssyvärkit Eino Mikkosen yksityiskokoelma, Rihlausvehkeet Iisakin pojanpojan Lauri Heikkisen yksityiskokoelma.
Eino Mikkonen




