Sor­to­lan tilal­la­juh­li­taan pyöreitä

Yli­kii­min­gin Jolok­sel­la toi­mi­van Sor­to­lan tilan kesään mah­tuu aina­kin yhdet kun­non täy­te­kak­ku­kah­vit. Tilan kir­joi­hin ja kan­siin vie­ty his­to­ria on nimit­täin saa­vut­ta­nut pyö­reät 300 vuotta.

Täl­lä het­kel­lä Sor­to­lan nave­tas­sa Les­ke­län­nie­mel­lä lyp­sä­viä leh­miä on noin 50 ja lisäk­si pari­kym­men­tä hie­hoa ja vasik­kaa. Kuten muil­la­kin maa­ti­loil­la Suo­mes­sa, tilal­la tais­tel­laan kal­lis­tu­nei­den tuo­tan­to­pa­nos­ten ja alhais­ten tuot­ta­ja­hin­to­jen puristuksessa.

–Juu­ri kävi säi­liö­au­to pihas­sa, en ole iki­nä osta­nut näin kal­lis­ta polt­to­öl­jyä, huo­kaa tilaa sis­kon­sa kans­sa pitä­vä Mark­ku Kok­ko­nie­mi.

– Kus­tan­nuk­set ovat kyl­lä nous­seet jul­mas­ti, mut­ta kyl­lä täs­sä vie­lä pär­jäil­lään. Itku ei auta mark­ki­noil­la, ei muu­ta kuin posi­tii­vi­ses­ti eteen­päin, hän vir­nis­tää jatkoksi.

Mai­to­ti­lal­la hyvä­laa­tui­nen rehu on tuo­tan­non läh­tö­koh­ta, sik­si Sor­to­las­sa­kin toi­vo­taan hyvää sato­kaut­ta. Täl­lä het­kel­lä Mark­ku lait­taa poi­kien­sa Ver­ne­rin ja Oska­rin kans­sa kor­juu­ko­nei­ta kun­toon. Säi­lö­re­hun ensim­mäi­nen sat­si oli­si koh­ta korjattavana.

– Meil­lä on ryt­mi­nä se, että pel­to­loh­ko on ensin nel­jä vuot­ta nur­mel­la, sit­ten vuo­den vil­jal­la. Tänä vuon­na otim­me vil­je­lyyn myös her­net­tä, jol­la kor­vaam­me osan ostet­ta­vas­ta ryp­sis­tä ja saam­me siten val­kuais­ta kar­jal­le, Kok­ko­nie­mi kertoo.

Oulun ympä­ris­tös­sä Sor­to­la tuli tun­ne­tuk­si tila­jää­te­lös­tä, jota ehdit­tiin val­mis­taa kym­me­ni­sen vuot­ta. Jää­te­lön teos­ta vas­ta­si Mar­kun vai­mo San­na, joka jou­tui lopul­ta vaih­ta­maan alaa ter­vey­del­li­sis­tä syis­tä. Täl­lä het­kel­lä Mar­kun ja Pirk­ko-sis­kon maa­ta­lous­yh­ty­mä suun­taa vakaas­ti perin­tei­seen maidontuotantoon.

Sor­to­lan mai­to menee Valion mei­je­riin Ouluun. Nyt tuot­ta­ja­hin­nat ovat jo vähän nous­seet, mut­ta eivät vie­lä lähel­le­kään niin, että tuo­tan­to oli­si kan­nat­ta­vaa. Täl­lä het­kel­lä tiloil­la käy­dään eloon­jää­mis­tais­te­lua, jon­ka tulok­ses­ta ei kukaan vie­lä tie­dä. Vil­je­li­jät ovat kui­ten­kin otta­neet monet kons­tit käyt­töön kom­pen­soi­dak­seen kus­tan­nus­ten nousua.

– Minä olen onnek­si ehti­nyt mak­saa velat jo suu­rim­mak­si osak­si pois. Tilal­la on myös riit­tä­väs­ti pel­to­pin­ta-alaa, joten saam­me rehua pöy­tään pit­käl­ti omil­ta pel­loil­ta. Osto­re­hu on täl­lä het­kel­lä aika iso kus­tan­nuse­rä, samoin polt­toai­ne. Apu­lan­ta on kaik­kein kal­lein han­kin­ta, nii­den hin­nat ovat kol­min­ker­tais­tu­neet vii­me vuo­des­ta. Ensi vuo­den lan­to­ja en ole vie­lä osta­nut, ajat­te­lin vie­lä seu­ra­ta hin­to­jen kehi­tys­tä, Kok­ko­nie­mi kertoo.

Monen muun tilan tavoin Sor­to­las­sa­kin on ajet­tu kevääl­lä mah­dol­li­sim­man pal­jon lie­te­lan­taa pel­loil­le. Sil­lä taval­la saa­daan aina­kin typen ja fos­fo­rin osal­ta ravin­tei­ta kas­vuun. Pel­käs­tään liet­teen varaan pel­to­jen lan­noi­tus­ta ei voi kui­ten­kaan jät­tää, rehun val­kuai­sar­vot saat­ta­vat sil­loin jää­dä lii­an mata­lik­si. Se taas näkyy mai­don laadussa.

– On tär­ke­ää saa­da rehusa­to kor­jat­tua ja säi­löt­tyä niin, että val­kuais­ta­so on mah­dol­li­sim­man kor­keal­la. Me säi­löm­me rehun tor­niin ja käy­täm­me säi­lö­mi­seen sii­rap­pia ja hap­poa. Rehu säi­lyy niil­lä yllät­tä­vän hyvin, Kok­ko­nie­mi selittää.

Sor­to­lan tilan nimi tulee peri­mä­tie­don mukaan sii­tä, kun tilaa jaet­taes­sa joku osa­kas oli­si jää­nyt mopen osal­le ja huo­kais­sut, että teh­dään täs­tä sit­ten Sor­to­la. Talon katol­la pyö­ri­väs­sä tuu­li­vii­ris­sä komei­lee vuo­si­lu­ku 1722.

Mark­ku Kok­ko­nie­men äidin sei­näl­lä komei­le­va kun­nia­kir­ja ker­too pit­kän pät­kän maa­ti­lan his­to­ri­aa tuos­ta vuo­des­ta lukien.

– Minä olen nyt kym­me­nes isän­tä tilal­la, ensim­mäi­nen isän­tä oli Mark­ku niin kuin minä­kin. Tosin tilan his­to­ria jat­kuu sii­tä­kin kau­em­mas, nämä ovat vain nii­tä kir­kon­kir­joi­hin mer­kit­ty­jä, Kok­ko­nie­mi esit­te­lee sukutaulua.

Kun ensim­mäi­nen pape­rei­hin mer­kit­ty isän­tä Mark­ku Les­ke­lä aloit­ti tilan­pi­toa, elet­tiin ison­vi­han jäl­kei­siä aiko­ja. Venä­jän mie­hi­tys oli juu­ri päät­ty­nyt, mut­ta se ei hevil­lä kadon­nut kylä­läis­ten mie­lis­tä. Sor­to­las­sa muis­te­taan venä­läis­ten vie­rai­lu vie­lä­kin. Mark­ku Les­ke­län veli oli ollut polt­ta­mas­sa hii­li­mii­lua, kun hän oli jou­tu­nut venä­läis­ten yllät­tä­mäk­si. Soti­laat polt­ti­vat vel­jen elä­väl­tä puu­hun, johon hän oli vihol­li­sia paen­nut. Tus­kan­huu­dot oli­vat kuu­lu­neet kotiin saakka.

Venä­jän kans­sa tais­tel­laan myös nyt kym­me­nen suku­pol­vea myö­hem­min. Var­si­nai­sia tais­te­lu­ja ei onnek­si tar­vit­se Jolok­sen met­sis­sä käy­dä, mut­ta Venä­jän aloit­ta­man sodan vai­ku­tuk­set ulot­tu­vat tän­ne saak­ka. Ne aiheut­ta­vat kohon­nei­na kus­tan­nuk­si­na pal­jon pään­vai­vaa tämän päi­vän viljelijöille.