His­to­ria­har­ras­tus toi muka­naan kir­jo­ja, kart­to­ja ja koti­museon kokoamisen

Yli­kii­min­ki­läi­nen Veik­ko Jur­va­kai­nen esit­te­lee uusin­ta kir­jaan­sa kodis­saan Vep­sän kylällä.

– Tämä Ser­kuk­set ja aika­ko­ne on suun­nat­tu lap­sil­le ja nuo­ril­le. Idea sii­hen tuli naa­pu­rin lap­sil­ta. Rupe­sin kek­si­mään heil­le tari­noi­ta, jois­sa he seik­kai­li­vat his­to­rias­sa. Kun lap­set halusi­vat aina vain lisää ja jut­tu­ja alkoi ker­tyä, sain pää­hän­pis­ton kokeil­la, tuli­si­ko niis­tä kir­ja. Lopuk­si kir­jaan pää­tyi 24 tari­naa, jos­sa aika­ko­ne vie lap­set 100‑4000 vuo­den pää­hän his­to­ri­aan eri puo­lil­le maa­il­maa, Jur­va­kai­nen kertoo.

Jur­va­kai­sen vii­des­sä kir­jas­sa on kai­kis­sa jol­la­kin taval­la poh­jal­la hänen kiin­nos­tuk­sen­sa his­to­ri­aan. Innos­tus men­nei­siin aikoi­hin syt­tyi, kun Jur­va­kai­nen oli Erk­ki Tas­ki­lan muka­na teke­mäs­sä Vep­sän kylä­his­to­riik­kia Vep­sän vies­te­jä vuo­sien varrelta.

– Olen aina ollut kiin­nos­tu­nut van­hois­ta asiois­ta. Kylä­his­to­riik­kia var­ten kerä­sin valo­ku­via ja etsin Vep­sää kos­ke­via tie­to­ja kun­na­nar­kis­tos­ta. Sen myö­tä innos­tuin teke­mään kyläs­tä kart­to­ja, jot­ka piir­sin ja väri­tin käsin. Tal­len­sin nii­hin kai­ken mah­dol­li­sen tie­don sekä karttaselitykset.

Vauh­tiin pääs­ty­ään käsis­tään tai­ta­va ja kuva­tai­tei­ta pit­kään har­ras­ta­nut Jur­va­kai­nen innos­tui kart­to­jen piir­tä­mi­ses­tä niin, että myi nii­tä myös muil­le. Kart­to­ja oli tar­jol­la sil­loin vie­lä toi­min­nas­sa ollees­sa kylä­kau­pas­sa­kin. Myös kou­lun sei­näl­le nii­tä pää­tyi pari­kin kap­pa­let­ta oppi­lai­den tutkittaviksi.

– Joku on jos­kus ehdot­ta­nut kart­to­jen päi­vit­tä­mis­tä, mut­ta minä olen tuu­mi­nut, että ei enää täm­möi­sel­lä käsi­pe­lil­lä. Sii­nä pitäi­si olla jo käy­tös­sä uudem­paa tek­niik­kaa, Jur­va­kai­nen tuumii.

Uuden ulot­tu­vuu­den his­to­ria­har­ras­tus sai, kun vuon­na 2013 Jur­va­kai­nen lopet­ti vel­jen­sä kans­sa kar­jan­pi­don koti­ti­lal­laan. Tyh­jäk­si jää­nyt navet­ta pes­tiin pai­ne­pe­su­ril­la ja maa­lat­tiin. Jur­va­kai­nen raken­si navet­tan­sa täy­teen näyt­te­ly­pöy­tiä ja vit­rii­ne­jä ja päät­ti perus­taa kotimuseon.

– Minul­la oli jo aika pal­jon kaik­kea van­haa varas­tois­sa. Sit­ten naa­pu­rit ja kylä­läi­set­kin alkoi­vat kysel­lä, että tuli­sit­ko hake­maan, tääl­lä oli­si kai­ken­lais­ta van­haa tava­raa. Nyt alkaa olla jo navet­ta täy­si, kovin pal­joa en enää tai­da hank­kia lisää, Jur­va­kai­nen tote­aa lie­vää hai­keut­ta äänessään.

Jur­va­kai­sen nave­tas­sa onkin aika­moi­nen kokoel­ma van­haa tava­raa lai­das­ta lai­taan. Keräi­li­jä itse ker­too, ettei ole halun­nut raja­ta museon kokoel­mia vain johon­kin tiet­tyyn esi­ne­ryh­mään, vaan muka­na on talon­poi­kai­se­si­neis­tön, sota­muis­to­jen ja van­ho­jen työ­ka­lu­jen lisäk­si mm. pyton­käär­meen nah­ka, afrik­ka­lai­nen noi­ta­rum­pu, laa­ja kokoel­ma aasia­lai­sia hyön­tei­siä ja strut­sin muna. Eri­koi­sia ja van­ho­ja esi­nei­tä Jur­va­kai­nen on hank­ki­nut niin netis­tä kuin kirpputoreilta.

– Vii­me kesä­nä museo oli toi­sen ker­ran auki Ter­vas­tii­ma­vii­kon yhtey­des­sä. Ja kyl­lä minä pääs­tän vie­rai­li­joi­ta kat­so­maan, jos joku halu­aa muul­loin­kin tul­la, museon­joh­ta­ja tuumii.

Jur­va­kai­sen innos­tus his­to­ri­aan on poi­ki­nut muka­naan useam­pia oma­kus­tan­tei­na jul­kais­tu­ja kir­jo­ja. Ensim­mäi­nen Jur­va­kai­sen teke­mä kir­ja oli tilaus­työ­nä teh­ty Yli­kii­min­gin Rau­ha­nyh­dis­tyk­sen his­to­riik­ki. Sit­ten ilmes­tyi kir­ja Aabra­ha­mis­ta ja Saa­ras­ta, jon­ka Jur­va­kai­nen myös kuvitti.

Kol­man­teen kir­jaan­sa Jur­va­kai­nen sai idean sisa­rel­taan, joka usut­ti vel­je­ään käy­mään vie­lä käsik­si kylän his­to­ri­aan. His­to­rii­kin jäl­jil­tä oli jää­nyt aineis­toa käyt­tä­mät­tä. Lisäk­si Jur­va­kai­nen oli saa­nut perin­tö­nä suku­lai­sel­taan run­saas­ti van­ho­ja valokuvia.

– Koe­tim­me kylä­läis­ten kans­sa tun­nis­taa kuvien ihmi­siä. Tie­don kerää­mi­sel­lä oli jo kii­re, osa van­him­mis­ta kuvis­sa ole­vis­ta ihmi­sis­tä jäi tun­nis­ta­mat­ta. Lisäk­si pyy­sin kylä­läi­siä kir­joit­ta­maan muis­te­luk­si­aan ja haas­tat­te­lin hei­tä myös itse.

Muis­to­ja Vep­säl­tä ilmes­tyi vuon­na 2016. Se on ollut niin suo­sit­tu, että Jur­va­kai­nen jou­tui otta­maan kir­jas­ta useam­pia pai­nok­sia. Seu­raa­vaan kir­jaan Kelit on mai­ta myö­ten Jur­va­kai­nen tut­ki Oulun seu­dun sanan­las­ku­ja, ”sanan­pau­kauk­sia”, kuten Yli­kii­min­gis­sä sano­taan. Vali­koi­maan kel­puu­te­tut sai­vat vie­rel­leen tai­ten teh­dyt piir­ros­ku­vat. Esi­ku­va­na teok­sel­le on ollut mm. Erk­ki Tan­tun vas­taa­vat kirjat.

– En tai­da enää kir­jo­ja teh­dä. Ellen sit­ten palaa van­haan nuo­ruu­den har­ras­tuk­see­ni ja rupea piir­tä­mään sar­ja­ku­via, kir­jai­li­ja naurahtaa.

Oma­kus­tan­teen jul­kai­sua miet­ti­väl­le Jur­va­kai­nen muis­tut­taa, että täl­lä työl­lä ei toden­nä­köi­ses­ti lyö rahoik­si. Omal­la koh­dal­la hän ker­too yhte­nä iso­na vai­kut­ti­me­na olleen halun tal­len­taa katoa­mas­sa ole­vaa his­to­ri­aa myös jälkipolville.

– Tämä on kyl­lä ihan har­ras­tus­hom­maa, minä­kin teen näi­tä ihan vain omak­si ilok­si. Ja onhan tämä ihan muka­vaa. Esi­mer­kik­si tuon Aabra­ha­min ja Saa­ran kans­sa sain pereh­tyä Raa­ma­tun alku­kie­leen hepre­aan ja tut­kia laa­jas­ti tuo­ta aikaa, Jur­va­kai­nen kertoo.

Jur­va­kai­nen muis­tut­taa, että pai­noon val­mis­te­luun kuu­luu teks­tin huo­lel­li­nen kor­jai­lu ja muok­kaus. Sii­nä vai­hees­sa kan­nat­taa sat­sa­ta myös ulko­puo­li­seen apuun oiko­lu­vun ja tai­ton onnistumiseksi.

Nykyi­sin monet nuo­ret­kin ovat kiin­nos­tu­neet oman sukun­sa ja koti­paik­kan­sa his­to­rias­ta. Mel­kein joka suvus­ta löy­tyy joku, joka har­ras­taa suku­tut­ki­mus­ta. Oma­kus­tan­ne tai valo­ku­va­kir­ja on mai­nio muis­to koo­tus­ta tie­dos­ta ja van­hois­ta valo­ku­vis­ta vaik­ka koko suvul­le. Netis­tä löy­tyy useam­pia täy­den pal­ve­lun pai­no­ta­lo­ja oma­kus­tan­net­ta suun­nit­te­le­val­le. Myös Face­boo­kis­sa on ryh­miä oma­kus­tan­tei­ta jul­kai­se­vil­le ja suunnitteleville.

TUTUSTU RANTAPOHJAN TILAUSTARJOUKSIIN TÄSTÄ.