Toi­mit­ta­jal­ta: Mitäs se rou­va sii­nä käp­seh­tii?

Lähes 90-vuo­tias äidi­näi­ti­ni asuu itsek­seen omas­sa kodis­saan van­han maa­lais­ta­lon toi­sen pään pie­nem­pää asun­toa. Samas­sa talos­sa on tur­va­na yksi pojis­ta per­hei­neen. Osa muis­ta­kin lap­sis­ta sekä hei­dän per­heis­tään asuu samal­la kyläl­lä.

Koto­na, ihan omas­sa tuvas­sa asu­mi­nen on mum­mun mie­les­tä paras­ta, mitä van­hoil­la päi­vil­lään voi toi­voa. Jos yöl­lä vähän val­vot­taa­kin, voi huo­let­ta nous­ta ylös sän­gys­tä ja kat­sel­la ulos pir­tin ikku­nas­ta. Kukaan ei tule kysy­mään, että mitäs se rou­va sii­nä käp­seh­tii, ihan saa itse kuun­nel­la kel­lon rak­su­tus­ta ja men­nä takai­sin sän­kyyn, kun alkaa sil­tä tun­tua.

Yli­kii­min­gis­sä vete­raa­nien jou­lu­lou­naal­la koto­na asu­mi­sen tär­keys nousi esiin pöy­tä­kes­kus­te­lus­sa. Niin kau­an, kun on hyvä olla, eikä yksin olo pelo­ta, oma tupa omi­ne lupi­neen on kul­taa­kin kal­liim­paa.

Tie­tys­ti yksi­näi­syys voi hel­pos­ti vai­va­ta, vaik­ka lähei­siä oli­si­kin ympä­ril­lä. Ikä­to­ve­rei­ta on seu­rak­si aina vain vähem­män, ja oma jak­sa­mi­nen voi välil­lä saa­da mie­len mata­lak­si. Jou­lu­lou­naal­la todet­tiin, että välil­lä on itku her­käs­sä, kun ei jak­sa teh­dä kaik­kea sitä, mitä mie­li vie­lä haluai­si teh­dä.

Ikui­suus­ky­sy­mys puo­les­taan on, mil­loin on oikea aika muut­taa pois omas­ta kodis­ta. Mil­loin pal­ve­lu­ko­ti tai jokin tue­tun asu­mi­sen muo­to on kotia parem­pi? Vie­lä­kö löy­tyi­si suku­pol­vien yhtei­nen rat­kai­su, jos­sa van­hus sai­si olla tutus­sa ympä­ris­tös­sään?

Mum­mu­ni sanoo, että jos hän kuo­lee seu­raa­va­na päi­vä­nä, on sekin ihan hyvä. Taka­na on elä­mä, jos­ta voi olla tyy­ty­väi­nen. Saap­paat jalas­sa, omas­sa kodis­sa oli­si hyvä läh­teä. Sit­ten kun on se päi­vä…

Teea Tun­tu­ri