Sai­si­ko olla veris­tä vege­pih­viä

Sei­son lähi­kau­pan eines­hyl­lyn äärel­lä käsi hamu­ten  jau­he­li­ha­pa­ket­tia. Mie­leen muis­tuu nais­ten­leh­den jut­tu tämän het­ken hit­ti­ruu­is­ta, jot­ka vai­kut­ti­vat aika eris­kum­mal­li­sil­ta. Var­maan ainek­sia löy­tyy taval­li­sis­ta kau­pois­ta­kin, kun­han osaa vaan etsiä. Herää kui­ten­kin epäi­lys, lait­taa­ko noi­ta ruo­kia oikeas­ti joku? Voi­han olla, että olen tip­pu­nut pahas­ti kär­ryil­tä.

Nyt ovat siis pin­nal­la veget, mifut ja tofut, nyh­tö- ja här­kis­häs­sä­kät. Jen­keis­sä kuu­lem­ma suur­ta huu­toa on “lihaa muis­tut­ta­va pih­vi”, jon­ka sisus on jopa hie­man veri­nen. Voi siis kuvi­tel­la syö­vän­sä lihaa, vaik­ka ei syö­kään lihaa? Tari­na ei ker­ro, miten veri saa­daan aikai­sek­si. Nyt pitäi­si myös tutus­tua ravin­to­hii­vaan, jon­ka “anee­mi­sen näköi­set hiu­ta­leet kät­ke­vät sisään­sä pal­jon uma­mis­ta makua, eikä ravin­to­hii­vaa tur­haan kut­su­ta vegaa­nin par­me­saa­nik­si”. (Me Nai­set 34/2017).

Minul­la tulee ikä­vä Tuo­mas Kyrön romaa­ni­hen­ki­löä Mie­len­sä­pa­hoit­ta­jaa, joka kai­ho­aa tup­pi­pot­tu­ja ja rus­ke­aa­kas­ti­ket­ta.

On toki hie­noa, että ruo­ka­kult­tuu­ri muut­tuu ja hifis­te­lyl­le­kin on sijaa. Ruo­ka­har­ras­tus voi myös tuo­da uut­ta pot­kua arjen rutii­nei­hin, ja kas­va­va kiin­nos­tus ruu­an alku­pe­rään, tuo­tan­to­ta­po­hin ja ravin­to­si­säl­töi­hin on pel­käs­tään hyvä asia.

Saat­taa kui­ten­kin olla, että iso lai­va kään­tyy hitaas­ti.  Kun Suo­men Ruo­ka­tie­to on tut­ki­tut­ta­nut vii­me vuo­si­na suo­ma­lais­ten suo­sik­ki­ruo­kia, keik­ku­vat lis­tan kär­jes­sä sin­nik­kääs­ti pais­tet­tu kala, pizza, pih­vi tai lei­ke, liha­pul­lat ja lasag­ne.

Toi­vot­ta­vas­ti myös pai­kal­li­set perin­ne­ruu­at säi­ly­vät tren­dien vir­tauk­sis­sa ja tie­to siir­tyy nuo­rem­mil­le suku­pol­vil­le. Paik­ka­kun­tien perin­ne­ruu­is­ta muis­tuu mie­leen Yli­kii­min­gin  pot­tu­muusi ja mus­tik­ka­sop­pa. Ei ole tul­lut kokeil­tua, pitäi­si­kö­hän nyt?

Auli Haa­pa­la

auli.haapala(at)rantapohja.fi