Varau­tu­mi­nen kuo­le­maan ei tee sii­tä tot­ta – Kuo­le­ma­kou­lut­ta­ja aut­taa koh­taa­maan kuo­le­man

Elämän rajallisuus on kiinnostanut kuolemakouluttaja Maija Tahkolaa pienestä pitäen.

Iiläi­nen Mai­ja Tah­ko­la on otta­nut asiak­seen ja jopa työk­seen puhua kuo­le­mas­ta. Kun nuo­ri nai­nen jakaa mes­suil­la Sinä kuo­let -pos­ti­kort­te­ja tai muis­tut­taa some-päi­vi­tyk­sis­sään elä­män rajal­li­suu­des­ta, ajat­te­lee hel­pos­ti hänen koke­neen kovia. Täs­tä ei kui­ten­kaan ole kysy­mys.

– Ei minul­la ole tois­tai­sek­si ollut elä­mäs­sä­ni mitään eri­tyi­sen kipei­tä mene­tyk­siä. Elä­män rajal­li­suut­ta kos­ke­vat asiat ovat aina kiin­nos­ta­neet ja olen halun­nut mie­tis­kel­lä ihmi­sen elä­mää filo­so­fi­ses­ta näkö­kul­mas­ta.

Työ­tä kuo­le­man nor­ma­li­soi­mi­sek­si

Kii­min­gis­sä syn­ty­nyt Tah­ko­la aloit­ti lukion jäl­keen teo­lo­gian opin­not pää­mää­rä­nään uskon­non­opet­ta­jan ammat­ti. Hän ei kui­ten­kaan tun­te­nut teo­lo­giao­pin­to­ja omik­seen, joten vaih­toi kas­va­tus­tie­teen puo­lel­le.

– Sii­nä vai­hees­sa halusin kui­ten­kin jat­kaa jol­lain tavoin myös hen­ki­sen puo­len paris­sa ja aloi­tin vapaa­eh­tois­työn syö­päyh­dis­tyk­ses­sä saat­to­tu­ki­hen­ki­lö­nä.

Sit­tem­min Tah­ko­la on val­mis­tu­nut ohjauk­seen, psy­ko­lo­gi­aan ja teo­lo­gi­aan eri­kois­tu­neek­si kas­va­tus­tie­teen mais­te­rik­si, päte­vöi­ty­nyt opet­ta­jak­si ja kou­lut­tau­tu­nut krii­si­työn­te­ki­jäk­si. Hän on myös työs­ken­nel­lyt Hen­ki­ri­kok­sen uhrien lähei­set ry:ssä (Huo­ma ry).

Työs­sään Tah­ko­la huo­ma­si, että kuo­le­mas­ta puhu­mi­nen on Suo­mes­sa vai­ke­aa.

– Olen kuul­lut, kuin­ka esi­mer­kik­si tut­ta­vat saat­ta­vat koh­da­tes­sa vaih­taa kadun puol­ta. Ei uskal­le­ta tava­ta lähei­sen­sä menet­tä­nyt­tä tai ei tie­de­tä, mitä hänel­le sanoi­si.

Tah­ko­lal­la oli halu täyt­tää tuo­ta tie­tä­mät­tö­myy­den auk­koa. Hän tut­ki netis­tä, mitä kaik­kea maa­il­mal­la on teh­ty asian eteen.

– Esi­mer­kik­si Yhdys­val­lois­sa on lii­keh­din­tää kuo­le­man nor­ma­li­soi­mi­sek­si. Siel­lä jär­jes­te­tään jo koti­hau­ta­jai­sia, jois­sa vai­na­ja tuo­daan kotiin puet­ta­vak­si ja saa­tel­ta­vak­si.

Yleen­sä asiat maa­il­mal­ta tule­vat vii­veel­lä Suo­meen. Tah­ko­la odot­te­li, että näin tapah­tui­si myös kuo­le­man nor­ma­li­soi­mi­sen kans­sa. Kos­ka niin ei käy­nyt, päät­ti hän teh­dä sitä itse. Hän perus­ti alku­vuo­des­ta Kuo­le­va­la-yri­tyk­sen. Se tar­jo­aa kuo­le­man paris­sa työs­ken­te­le­vil­le kou­lu­tus­ta kuo­le­mas­ta. Kuo­le­ma­kou­lu­tus­ta Tah­ko­la antaa var­si­nai­sen lei­pä­työn­sä ohes­sa. Pää­työk­seen hän toi­mii kehit­tä­mis­hank­keen pro­jek­ti­pääl­lik­kö­nä.

Kuo­le­va­la tar­jo­aa ammat­ti­lai­sil­le kou­lu­tus­ta esi­mer­kik­si kuo­le­man koh­taa­mi­seen kou­lus­sa tai työ­pai­kal­la ja opas­tus­ta psy­ko­so­si­aa­li­seen tukeen pal­lia­tii­vi­ses­sa hoi­dos­sa. Tar­vet­ta oli­si vas­taa­vil­le kou­lu­tuk­sil­le myös suu­rel­le ylei­söl­le. Jotain on kui­ten­kin heil­le­kin tulos­sa. Tam­mi­kuus­sa ilmes­tyy Duo­deci­min kus­tan­ta­ma suruai­hei­nen artik­ke­li­kir­ja, jon­ka yksi kir­joit­ta­jis­ta on Tah­ko­la. Kir­jan koh­de­ryh­mä on suu­ri ylei­sö, mut­ta sitä voi­daan käyt­tää myös oppi­kir­ja­na.

Kuo­le­ma­pu­he edis­tää hyvin­voin­tia

Mik­si sit­ten kuo­le­mas­ta pitäi­si puhua enem­män?

– Elä­män rajal­li­suu­den muis­ta­mi­nen edis­tää hyvin­voin­tia. Se aut­taa elä­mään het­kes­sä. Ihmi­set elä­vät aika pal­jon “sitku”-elämää eli ajat­te­le­vat teke­vän­sä asioi­ta sit­ten jos­kus. Kukaan ei tie­dä, tulee­ko sitä het­keä kos­kaan vai onko jo kuol­lut ennen sitä.

Kuo­le­mas­ta puhu­mi­nen häl­ven­tää myös kuo­le­man­pel­koa.

– Tut­ki­mus­ten mukaan monet nuo­ret ja myös noin 50-vuo­ti­aat nai­set pel­kää­vät kuo­le­maa. Kuo­le­mas­ta avoi­mes­ti kes­kus­te­le­mal­la voi­daan vähen­tää näi­tä pel­ko­ja.

Toki kuo­le­maa saa pelä­tä­kin, mut­ta pelos­sa ei saa olla kiin­ni.

– Pelon häl­ve­ne­mi­nen aut­taa elä­mään roh­keam­min. Monet har­mit­te­le­vat kuo­le­man­sa lähes­tyes­sä teh­neen­sä lii­kaa töi­tä tai viet­tä­neen­sä lii­an vähän aikaa läheis­ten­sä kans­sa.

 

Hau­ta­jais- ja huol­ta­juus­toi­vei­ta 

Kuo­le­ma­kou­lut­ta­ja vink­kaa, että esi­mer­kik­si hau­ta­jais­toi­veis­ta on hyvä kes­kus­tel­la jo ennen kuin tie­tää kuo­le­man ole­van lähel­lä. Kan­nat­taa kes­kus­tel­la myös, miten las­ten huol­ta­juus mah­dol­li­ses­ti jär­jes­te­tään mikä­li molem­mat van­hem­mat kuo­le­vat.

– Näis­tä asiois­ta kes­kus­tel­laan usein sil­loin, kun tie­de­tään kuo­le­man ole­van lähel­lä. Moni kuo­lee kui­ten­kin yhtäk­kiä esi­mer­kik­si lii­ken­neon­net­to­muu­des­sa tai hen­ki­ri­kok­sen uhri­na. Sit­ten ei voi enää kysyä.

Hau­ta­jais­toi­vei­den kir­jaa­mi­sen lisäk­si voi kir­joit­taa vaik­ka­pa kir­jeen lap­sil­leen tai koo­ta muis­to­kir­jan jäl­keen­jää­vil­le.

Tah­ko­la ei ole suu­rem­min pereh­ty­nyt nykyi­sin har­ras­tet­ta­vaan kuo­lin­sii­vouk­seen, jos­sa tava­roi­ta vähen­ne­tään ennen kuo­le­maa.

– Jos tava­raa on pal­jon, niin tot­ta kai kar­si­mi­nen hel­pot­taa peri­kun­nan teh­tä­viä. Ja onhan kuo­lin­sii­vous­kin yksi väy­lä nor­ma­li­soi­da kuo­le­maa.

Kuo­le­ma­kou­lut­ta­ja roh­kai­see kes­kus­te­le­maan kuo­le­mas­ta ja varau­tu­maan sii­hen.

– Varau­tu­mi­nen ei tee kuo­le­mas­ta tot­ta. Eloon­jää­neil­le on hel­pom­paa, kun tie­de­tään kuol­leen tah­to.

Lau­an­tai­na on pyhäin­päi­vä

• Ensi lau­an­tai­na vie­tet­tä­vä­nä pyhäin­päi­vä­nä on vai­na­jien muis­to­päi­vä.

• Monet omai­set vie­vät pyhäin­päi­vä­nä edes­men­nei­den läheis­ten­sä hau­doil­le kynt­ti­löi­tä, sep­pe­lei­tä ja kuk­kia tai sytyt­tä­vät kynt­ti­län vaik­ka­pa koto­naan.

• Juma­lan­pal­ve­luk­sis­sa muis­te­taan edel­li­sen pyhäin­päi­vän jäl­keen kuol­lei­ta seu­ra­kun­ta­lai­sia. Monis­sa seu­ra­kun­nis­sa lue­taan hei­dän nimen­sä ja hei­dän muis­tok­seen syty­te­tään kynt­ti­löi­tä.